Vuosi lähenee loppuaan ja juuri nyt on käynnissä se kaikista vaikein tehtävä, eli lahjojen antaminen päiväkodin työntekijöille. 

Voiko antaa jotakin käytännöllistä ja työhön liittyvää? Juttelin ystäväni kanssa hänen huolestaan, että heidän lapsen päiväkodissa työntekijöillä ei ollut kunnon sadevaatteita. Toki se on aikuisen oma valinta olla ostamatta Tigerista sadeviittaa ja kastua sateessa, mutta kunnon kamat maksavat. Voisiko heille antaa vaikka lahjakortin Partioaittaan ilman, että se näyttää hyväntekeväisyydeltä? Itse olen käytännön lahjojen ystävä ja päiväkodin henkilökunta joutuu laittamaan paljon rahaa lämpimiin ja vedenpitäviin vaatteisiin. 

Yhdeltä perheeltä melko suuren summan saaminen tuntuisi erikoiselta, mutta jos se tulisi koko jengiltä niin en ehkä ahdistuisi. Tällaisen lahjan antajalla ja saajalla on todennäköisesti pidempi historia ja tiedetään toisesta jo muitakin asioita, kuin söikö ja nukkuiko lapsi päivän aikana. Vaikka päiväkodin henkilökunnan kirjo on valtava, siitä olen olen aivan varma, että kukaan ei odota rahallisesti näin arvokasta lahjaa. 

Veljeni lasten päiväkodissa vanhempaintoimikunta hoitaa kaikki lahjat. Vanhemmilta veloitetaan X euroa joka vuosi ja niillä rahoilla ostetaan lahjat koko henkilökunnalle. Tykkään tästä stressittömästä tavasta hoitaa lahjat. Siellä on annettu mm. leffalippua, teatterilippua, viiniä ja suklaata. Itse pidän kaikesta aineettomasta ja syötävästä. Jollakin saattaa olla sanottavaa viinistä, mutta senhän voi aina tarjota vaikka vieraille, jos ei itselle maistu. Erään ystäväni lapsen päiväkodissa oli tullut ongelma siitä, että lahjapulloa ei saisi säilyttää päiväkodissa edes sitä yhtä päivää, koska se on sitä Herra Alkoholia. Jotenkin ihan käsittämätöntä saivartelua. Miettikää nyt, että jollakin on aikaa tällaisenkin asian miettimiseen. Ihan kuin se hyvä punaviinipullo (joka sopii kivasti pataruokien kanssa) turmelisi jonkun lapsen mielen sieltä Merjan vaatekaapista. 

Tärkeintä lahjassa on, että se on antajansa näköinen. Jos tykkäät tehdä käsitöitä, sukat ovat erinomainen lahja. Jos tykkäätte askarrella, tehkää kaunis kortti. Jos teillä on kiire, Teboililta ostettu konvehtirasia on erittäin hyvä. Jos ette vietä joulua, mukavan loman toivotus on kiva. Mikäli on rahallisesti tiukkaa, hyvän joulun toivotus ei maksa mitään. Mikäli ette anna lahjaa, kukaan ei edes huomaa. 

Tiedän, että tämä kuulostaa just sellaiselta lastentarhanopettajan “lapsen hymy on tärkein”-tyyppiseltä nöyristelyltä, että älkääs nyt niiden lahjojen kanssa, minähän tässä vain kutsumustani toteutan. Kuitenkin parhaat saamani lahjat ovat itsetehdyt tumput, pieni (todella hyvä Bodyshopin) käsirasva, suklaa ja kortti, jossa kiitettiin kauniisti lyhyestä, mutta merkityksellisestä kaudesta. Nämä kaikki siis eri perheiltä. Me tarvitaan ulkona tumppuja, töissä kädet kuivuu, suklaan voi aina viedä kahvihuoneeseen (minähän en vie, vaan syön itse) ja kortti on vieläkin tallessa.

Minä rakastan juhlia ja lahjoja. Ei ole niin pientä juhlaa, etteikö sitä voisi juhlia. Päiväkodissa korostuu entisestään se, että oikeasti ajatus on tärkein. Se lapsen tekemä kortti on aivan ihana, joulukukat on kauniita, suklaa on hyvää ja se hamahelmistä tehty koru on kädessäni aivan varmasti heti seuraavana päivänä. 

Hyvää joulua ja lopeta stressaaminen just nyt! 

Minua pyydettiin yhden postauksen kommenteissa kirjoittamaan erityislapsista. Jäin pohtimaan, että miltä kantilta lähestyisin aihetta. Siksi tässä postauksessa vähän kesti.

Päällimmäinen ajatus on, että mielestäni lastentarhanopettajakoulutuksessa paneudutaan aiheeseen yllättävän vähän. Olikohan meillä ihan muutama hassu kurssi erityispedagogiikkaa ja erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamista. Sivuainevaihtoehtoja on niin monta, että kaikki ei kuitenkaan opiskele erityispedagogiikkaa extrana. Suurin osa valitsee esi- ja alkuopetuksen ja sitten me hörhöt valitaan esimerkiksi kuvataide. Nyt jälkikäteen ajatellen olisin valinnut toisin.

Uuteen ryhmään mennessäni en pidä siitä, että minulle annetaan lasten paperit ensimmäisenä käteen. Mielestäni silloin minulla ei ole mahdollisuutta tavata lasta itsenään, vaan väkisin ne luetut tekstit jäävät kummittelemaan. Jos ryhmässä ei ole mitään ihan dramaattista, niin haluaisin viettää kaksi viikkoa lasten kanssa ja sitten vasta avata kansiot. Minusta on ikävä kuulla ensimmäisenä lapsen haasteista, koska sitten minun alitajuntani alkaa väkisin etsiä niitä lapsen käytöksestä. 

Inhoan muutenkin diagnoosien ilmoille heittelyä. Meidän lastentarhanopettajien ei kuulu diagnosoida. Me havaitsemme ja hankimme apua yhdessä erityislastentarhanopettajan ja vanhempien kanssa. Minusta on äärimmäisen vastuutonta pihalla puhua porukalla, että no joku ADHD tuollakin ihan varmasti on. Nämä jutut jäävät elämään ihmisten mieliin ja muuttuvat todeksi.

Kaikissa ryhmissäni on ollut erityislapsiksi laskettavia lapsia. Kaikkien haasteet olivat ns. pehmeitä. En ole kohdannut suoraa aggressiivisuutta, muuta kuin naapuriryhmien lasten osalta ja lomapäivystyksessä. Meillä on ollut enemmän puhumattomuutta, jumiutumista ja muutoksista ahdistumista. Kaikki kuitenkin sellaisia, että heitä kaikkia odottaa erilainen, mutta hyvä elämä. 

Minun on aina ollut helpompaa hillitä ja hidastaa vilkkaita lapsia. Herkkien ja jumiutuvien lasten kohtaaminen on ollut haasteellinen oppimiskokemus. Missä kohtaa on hyvä yrittää vähän puskea, milloin keventää? Välillä lapsi on toiminut pitkään niin hyvin, että olen unohtanut olla herkkänä ja sitten on taas törmätty. Joskus ihan tavallinen kysymys tai puolapuille kannustaminen voi olla ihan liikaa. 

Vanhempien kohtaaminen on ollut kohdallani helppoa. Varmaan siksi, koska he ovat olleet päiväkotisysteemissä jo jonkun aikaa. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi tuomassa erityistä lastaan ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Voisin kuvitella, että heitä huolettaa muita enemmän se, että näkeekö nämä ihmiset minun lapseni? Osaavatko he nähdä myös haasteiden läpi? Olen huomannut, että erityislasten vanhempien kanssa kommunikoinnin merkitys vaan kasvaa. Pitää puhua, kertoa ja kuvailla. Pitää toiminta entistäkin läpinäkyvämpänä. Näin on mahdollista saavuttaa luottamus siitä, että me täällä todella yritämme parhaamme. Olen myös pistänyt merkille, että lähes kaikilla vanhemmilla, erityisyydellä tai ilman, on sama huoli. Onko lapsellani kavereita, eihän hän ole yksin? Vaikka tapaamieni erityislasten vanhemmilla olisi paljon kysymyksiä, melkein aina tuo on se keskeisin.

Olen avoimuuden ja sujuvan viestinnän lähettiläs. Kuitenkin kirjoittaessani kouluun lähtevien eskareiden papereita, minulla heräsi huoli. Mitä jos tämä kirjoittamani paperi sinetöikin lapsen seuraavat 6 vuotta? Jos kirjoitan, että haasteita siinä tai tässä, kantaako hän ikuisesti sitä leimaa otsassaan? Tottakai haluan luottaa tulevien opettajien ammatillisuuteen, mutta ennakkoluulot muodostuvat välillä varkain. Mitäs kun opettaja saa toisesta lapsesta yhden A4 verran tekstiä ja toisesta väitöskirjan verran? Vaikka vastustankin tietojen pimittämistä, niin välillä ymmärrän vanhempia, jotka kieltävät tietojen siirtämisen kouluun. He yrittävät antaa lapselleen puhtaan pöydän, josta aloittaa.

Suurin hetkeni koskien erityislasta oli, kun toisen ryhmän vilkas hölöttäjä jäi sisälle leikkimään meidän täysin vaienneen lapsen kanssa. Tämä vilkas kaveri kohteli uutta kaveriaan kuten kaikkia. Hän käski, puski ja pakotti. Minun ryhmän lapsi yllättäen kesti sen, nautti saamastaan huomiosta ja puhui hänelle takaisin, sekä yhtyi leikkiin. Tämä hölöttävä ystävä antoikin minun myös kuulla pari viikkoa, kuinka ryhmäni lapsi puhui hänelle, eikä minulle. Olin niin ylpeä molemmista, että melkein itketti. 

Pähkinänkuoressa erityislasten ilot naurattavat minua vähän enemmän, surut satuttavat kovemmin ja onnistumiset antavat uskoa hyvään elämään. Erityisen lapsen muistaa erityisen kauan.