Entäs jos kaikki onkin helppoa

Olen työskennellyt kirjoittavana freelancerinä pian vuoden.

Lähdin touhuun lapsenomaisella innokkuudella: päivätöissä kolme vuotta käyneenä odotin friikkuudeltani ennen kaikkea vapautta ja joustavuutta.

Asia, johon en ollut valmistautunut oli jatkuva epävarmuus. Olen tiennyt kuluneen kevään aikana vain harvoin, mitä seuraava päivä, viikko tai kuukausi pitää sisällään. Tämä luonnollisestikin on ollut stressaavaa. Joinain hetkinä olen hakannut päätäni seinään ja miettinyt, onko missään mitään järkeä.

Nyt tiedän, että on. Itse asiassa suosittelen kokemusta kaikille.

Kun elämä tiputtaa niskaan liian monta kysymysmerkkiä ja ajatus on yhtä sekamelskaa, on vain yksi tarpeellinen kela.

Se kuuluu: relaa, hyvä nainen.

Tämän kevään jälkeen en enää usko sattumiin. Uskon helppouteenKyllä! Elämä on helppoa. Asiat tapahtuvat helposti. Helppo ei vaan ole synonyymi sanalle heti.

1.jpg

3.jpg

Erehdymme usein ajattelemaan, että intensiivinen ajatustyö ja jatkuva asioista stressaaminen on onnistumisen edellytys  että vain veren, hien ja kyynelien kautta voi ansaita asioita. Useimmiten se on juuri toisin päin. Monet asiat lutviutuvat rikollisen helposti.

Epäilijöille kerron pienen stoorin.

Kun muutin New Yorkiin alkuvuodesta 2012, olin neljä vuotta myöhässä. Oikeasti olin lähdössä sinne kesällä 2008.

Keväällä 2008 päätin lähteä Yhdysvaltoihin. Keksin, että New York olisi seuraava paikka, jonne Pariisin jälkeen muutan. Kun kohdalleni osui sopiva työtarjous, olin jo niin varma lähtemisestä, että ilmoitin muutosta silloiselle pomolleni.

Muutaman viikon kestäneen haku- ja haastatteluprosessin jälkeen kaiken piti olla sinetöity  kunnes yhdysvaltalainen työnantajani yhtäkkiä katosienkä enää kuullut hänestä sen koommin.

Jäin Pariisiin seuraavaksi kolmeksi vuodeksi.

Tammikuussa 2011 tein itselleni lupauksen: tasan vuoden päästä asun New Yorkissa, miten ikinä se tapahtuukaan.

30. tammikuuta 2012 laskeuduin JFK:n lentokentälle kolmen matkalaukkuni kanssa. Olin saapunut kotiin.

2.jpg

4.jpg

Tässä tarinan shokeeraavin, päänhakkaamisen ystäville omistettu osuus: kaikki vain tapahtui. En tehnyt mitään, en yhtikäs mitään.

En murehtinut, mutten myöskään epäillyt unelmaani sekunnin sadasosaakaan.

Loppujen lopuksi oli yhdentekevää, että ensimmäinen mahdollisuuteni meni metsään. Olin edennyt toivettani kohti koko ajan  tai oikeastaan se oli tullut minua kohti. Kun aika oli kypsä, asiat yksinkertaisesti loksahtivat paikoilleen  helposti ja stressaamatta.

Tätä tarinaa olen miettinyt viime päivinä paljon.

En ole enää 19, enkä edes 23-vuotias, mutta voin oppia paljon elämään naiivisti luottavalta parikymppiseltä itseltäni. Siltä misukalta, joka luotti asioiden täydelliseen järjestymiseen, ilman päässä jatkuvasti sinkoilevia kysymysmerkkejä.

Kaiken tämän olisin halunnut muistaa niinä päivinä, iltoina ja öinä, kun olen murehtinut, märehtinyt ja kehitellyt päässäni skenaarioita asioiden kulusta. Yrittänyt kontrolloida tulevaisuuttani minuutin, päivän ja kuukauden tarkkuudella  vain huomatakseni, että mikään hienosti viilatuista yksityiskohdista ei lopulta palvellutkaan mitään tai ketään.

En osaa edelleenkään selittää, miksi ja miten asioissa kävi niin ihanasti kuin kävi. Mutta tämän tiedän: en olisi tässä ja nyt, jos olisin lakkaamatta stressannut määränpäätäni ja unohtanut nykyhetken, unohtanut elää.

Nyt muistan taas.

Unelmatkaan eivät JFK:lle loppuneet. Mielessäni myllää parhaillaan monta samankaltaista, toistaiseksi täysin utopistiselta tuntuvaa unelmaa. Nyt uskallan varmuudella väittää jokaisen niistä käyvän ennen pitkää toteen. Miten, sitä en vielä tiedä. Mutta olen valmis odottamaan.

Tässä yksi, myös ämpärilistaltani tuttu haave: haluan opetella taitavaksi purjehtijaksi.

En silti aio ilmoittautua kesäksi purjehduskurssille. Tiedän, ettei vielä ole aika ja että tulee sopiva hetki tai ihminen, joka vie minut merille. Meni siihen vuosi tai vaikka kymmenen, tapahtumaan se tulee. Sitä odotellessa aion keskittyä kaikkeen muuhun. 

Ja tietenkin noudattaa omaa neuvoani:

Relaa, hyvä nainen.

Kommentit (13)
  1. Tää elämä on ihan uskomatona. Yhtenä päivänä olin työtön Helsingissä, irtisanottu samana päivänä koeajalla työpaikasta jossa viihdyin. Pakkasin kamat, lähdin Ruotsiin, luulin että minua odotti täällä saman alan työpaikka jossa lopetin (vaikka olin lopen kyllästynyt alaan). En saanutkaan työtä, puhelinkin varastettiin ja työttömyyskorvaukset hylättiin. Nyt 2kk myöhemmin olen päässyt työhön joka ei ole ”omaa alaani” mutta en ole koskaan ollut yhtä hyvässä työpaikassa/työilmapiirissä töissä ja työsuhde-etuna sainkin vastaavanlaisen iPhone 6 joka minulta kuukautta aiemmin vietiin. En olisi uskonut että epäonni oli kuitenkin minun onni.

    1. Siis just näin!

      Tietyllä hetkellä epäonnisilta tuntuvat asiat – potkut, erot ja pöllityt puhelimet – ovat aina tie johonkin parempaan.

      Pitää vain malttaa odottaa 🙂

  2. Moikka, kirjoitettiin näköjään samaan aikaan samasta asiasta, mutta eri näkökulmista: http://www.lottapunkanen.fi/unelma-paatos-tavoite/. 🙂 Hyvää tekstiä, rentous ja usko tulevaan kantaa kyllä pitkälle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *