Iloista maanantaita, tiistaina

Happy Monday!

Siinä huudahdus, jota en ole kuullut pitkään aikaan.

Siltä olen välttynyt, sillä en aina muista, mitä viikonpäivää eletään. Siksi, että lähipiiristäni löytyy sataprosenttisesti vähemmän nasaaliäänisiä jenkkejä kuin aiemmin.

Olenhan ollut Suomessa tasan 369 päivää.

Viime vapun vietin helsinkiläistaksin takapenkillä itkua tihrustaen. Juuri muita muistikuvia minulla ei tuolta päivältä ole.

Katselin tuulessa liehuvia Suomen lippuja ja laskin tuntevani kaupungista noin viisi ihmistä. Kelle soittaisin? Kuka lähtisi kahville? Minne Helsingissä mennään kahville? 

Sittemmin ovat kahvilat tulleet tutuiksi. Puhelinnumeroitakin piisaa.

Mutta saakeli, että kestikö.

Jos minun pitäisi tiivistäen kertoa, mitä olen 1.5.2014–1.5.2015 välisenä aikana elämälläni tehnyt, olisi listani tällainen: olen selvinnyt paluumuuttoshokista. Muuttanut uuteen kotiin. Löytänyt uusia ystäviä. Rakastunut, särkenyt sydämeni ja koonnut sen uudestaan. Kirjoittanut ja:

odottanut,

odottanut

ja odottanut.

Odottanut olen ihmisiä ja ideoita. Vuodenaikoja ja vastauksia. Puhelinsoittoja, emaileja ja tekstiviestejä.

Odottanut niin, että mentaalisesta F5-napistani ovat jo kirjaimet kuluneet. Kun olen tuskastunut odottamiseen, on edeltäni löytynyt aina joku fiksumpi, joka on muistuttanut:

Laura, kaikki menee juuri niin kuin pitää.

Prosessi on ollut pitkä, mutta vuotta ja neljää päivää myöhemmin voin vain nyökytellä.

Tätä vappua en viettänyt auton takapenkillä kyynelehtien. Juhlin sitä ihmisten kanssa, joista eniten välitän, tekemässä asioita, joita en ole tehnyt vuosikausiin. Tanssien, nauraen ja munkkeja kaksin käsin ahmien.

Tyhjentävä yhteenvetoni: odotus kannatti.

Olen tullut kotiin.

Iloista maanantaita, ystävät.

Tiistaina.

Kuva Saaralta.