Ja ne sen kun lyhenee

Olen elämäni aikana saanut lukuisia paskoja neuvoja.

Yllättävän moni niistä on liittynyt hiuksiin.

Kun kolme vuotta sitten olin leikkaamassa pitkää tukkaani lyhyeksi, chinatownilaisen salongin kampaajapoika ei meinannut pysyä pöksyissään:

– Mutku en mä voi.

– Ei kun nyt leikkaat näistä sellaiset kuin mä sanon, käskytin vapisevaa poikaa.

Lopulta hän vinkkasi paikalle niin ikään kampaamossa työskentelevän, vanhemman rouvashenkilön. Rouva katsoi minua silmiin ja sanoi:

– Oikealla naisella on pitkät hiukset.

Kun toissapäivänä törmäsin Natalian hiusaiheiseen kirjoitukseen, en voinut kuin hörähdellä.

Vaikka naista tai naisen pokkaa ei hiusten pituudella mitatakaan, joku totuus lyhyessä tukassa piilee.

Nataliaa lainatakseni: superlyhyt kuontalo opettaa ennen kaikkea hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on.

Tämä on totta. Pätkäistyssä tukassa ei voi peitellä mitään: ei ihon virheitä, ei finnejä, laikkuja tai ryppyjä – eikä ainakaan omaa itseään. On vain oltava. Se on ihanaa – ja samalla vähän myös ihan vähän koukuttavaa.

Toissapäivänä ajatus taas iski: nyt on päästävä hiustenleikkuuseen. Varasin ajan samalle iltapäivälle. Kampaajalle näytin kuvaa lähestulkoon siilitukkaisesta Natalie Portmanista.

Tällä kertaa en tosin mennyt kampaamoon pelkästä pätkimisen ilosta. Halusin eroon hiusvärin jämistä, jotka eivät kuuluneet minulle. Vuosikausiin tukkaa värjäämättömänä tuntuu pöntöltä, että vaihdoin oman hiustenvärini edes hetkeksi toiseen. Nyt tukka on latvoja vaille valmis.

Terkkuja Chinatowniin: en ole tuntenut oloani ikinä yhtä naiselliseksi.