Jauhot suuhun

”6.50, kiitos”, totesi marketin mieskassa.

Nyökytin ja vedin esiin suomalaisen debit-korttini.

”Se ois kympin raja  ja meillähän käyvät sitten vain saksalaiset pankkikortit”, hän jatkoi.

”Selvä”, sanoin hilujani hätäisesti kasaan keräillen  miehen seuratessa eurosähläystäni huvittuneena sivusta.

”Taidat olla amerikkalainen?”

Hymyilin.

IMG_8925.jpg

Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin hassunhauskaan arvausleikkiin.

Ranskassa asuessa olin pitkään puolalainen, sitten venäläinen ja lopulta kukaan ei enää osannut – tai jaksanut  arvata.

Niiden amerikkalaisten korvaan, jotka eivät olleet Suomesta koskaan kuulleetkaan, olin kotoisin Englannista. Tai sitten ”jostain Romaniasta” kuten Harvardista valmistunut journalistinaapurini tiesi kotibileissä kertoa.

Saksassa olen jenkki. Ignorantti yhdysvaltalainen, joka ei ole jaksanut opetella saksaa edes yhden kielikurssillisen verran. Irvistämään saan sekä turkkilaiset maahanmuuttajapapat että perisaksalaisen supermarketin kassan.

No mutta saakeli. Miten tässä nyt näin kävi?

IMG_7780.jpg

Niin metkaa kuin ulkosuomalaisuus voikin olla, on ulkkiselämässä kyse ennen kaikkea yhdestä asiasta: jatkuvasta sopeutumisesta  maahan, kulttuuriin ja sen triljoonaan kirjoittamattomaan sääntöön. Ja tietenkin siihen kieleen.

Helppoa se ei aina ole. Kulttuurikeplottelu ja puolitahaton leimatuksi tuleminen muokkaavat minuutta.

Muistan edelleen, miten epämukavalta tämä kaikki kielitaidottomasta, idän pakolaisena pidetystä teini-Laurasta tuntui. Mummojen säälivät katseet voivat olla kovaa kamaa – varsinkin silloin, kun verbaaliset puolustuskeinot ovat vähissä.

Sisäinen minäni kyllä kirkui täyttä päätä

Hei tyypit! Olen hyvinvointiyhteiskunta-Suomesta! Ja ihan älykäs ihminen! Oikeesti.

Kun puolalaisaksenttinsa kadottanut Laura esitteli ranskankielistä kandiaan tutor-tuokiossa neljä vuotta myöhemmin, oli markkinoinninopettaja hämmentynyt: miten niin tämä tyylipuhdasta pariisinranskaa sönköttävä misukka ei ymmärrä yksinkertaista ranskan kielen sanaa? Pitääkö se pilkkanaan? 

En sitten ollenkaan. Olen vain tällainen vähän hassu mademoiselle, joka joskus esittää hupsuja kielikysymyksiä  ulkomaalainen kun olen.

IMG_8932.jpgKahta maata ja kulttuurishokkia myöhemmin pohdin, onko minusta tähän kolmatta kertaa.

Kielen tyhjästä nyhjäisy on oma juttunsa, mutta vähintään yhtä paljon vaatii kulttuuriin ja sen erikoisuuksiin mukautuminen. Sen opin viimeistään Jenkeissä, jossa en  sujuvasta kielitaidosta huolimatta  vielä kahdenkaan vuoden jälkeen tiennyt, mitä ihmiset puheillaan oikeasti tarkoittivat. Ja se oli paljon kinkkisempää kuin yksikään ranskalaismummon tai turhautuneen markkinoinninopettajan kanssa käyty kulttuurishokkidialogi.

Tätä mietin myös berliiniläisessä supermarketissa ruokaostoksia pakkaillessani.

Voi hyvin olla, että rahkeeni eivät juuri nyt siihen riitä, mutta huumoria osaan aiheesta sentään jo repiä.

Kassalle vilautin isoimman ienhymyn mitä hampaistani lähtee:

”Olen Suomesta ja meilläkin on eurot.”

”Ja opettelen kyllä kielenne sitten, kun aika on oikea  juuri nyt vähän laiskottaa.”

Kassapoika hiljeni, minä poistuin kiittäen. Jalkakäytävällä tunsin itseni voittajaksi.

Jauhot suuhun, kassamies! huusi sisäinen ääneni.

Katsopa vaan, ja joku päivä et enää mua jenkiksi kutsu, kun kaupassasi asioin.

Kanadalainen käy kyllä.

Kommentit (19)
  1. Tiedän niin Laura mitä tarkoitat! Ainakin itsestäni tuntuu ettei se kielen opiskelu nyt mitään, mutta sen kulttuurin ja niiden kirjoittamattomien sääntöjen… Siihen menee niin paljon aikaa ja energiaa. Ikävää välillä monen vuoden ranskassa asumisen jälkeen on myös se, etten välttämättä koe itseäni aina niin ”suomalaiseksi”, mutta jos teen yhdenkin kommahduksen niin tulee heti huomautus ”ah, vous n’êtes pas française…” no enpä ole en, mutta voisinko itse määritellä mikä olen? Jos kokisinkin itseni ranskalaiseksi, niin eikö minulla ole siihen oikeutta jos äännän muutaman sanan oudosti? Vaikeita kysymyksiä välillä nämä, liittyy niin paljon identiteettiin ja kulttuuriin.

  2. Hei Laura, kiitos mielenkiintoisesta ja inspiroivasta blogista!

    Oon lukenut tätä silloin tällöin jo useamman vuoden ajan, mutten kai aikaisemmin ole kommentoinut. Viime aikoina postauksesi ovat olleet toinen toistaan mystisempiä, ja ihan hassua kuinka uteliaaksi ne ovatkaan tehneet lukijan, joka ei sua kuuna päivänä ole edes tavannut! 😀 En nyt kuitenkaan ala turhia utelemaan, toivotan vaan oikein antoisaa Berliiniä ja uusia kokemuksia. Se on maailman paras kaupunki, olen päättänyt, vaikken olekaan käynyt kuin murto-osassa muita. Voittaa kumminkin Pariisin ja New Yorkin mielestäni mennen tullen asuinkaupunkina (Nykissä en tosin ole asunut, joten perustuu pelkkään ”mutuun”). Ja saksa on helppoa ruotsin ja tanskan pohjalta – opit sen halutessasi varmasti nopsaan.

    Sellaista mietin, että olisiko sun jossain vaiheessa mahdollista kirjoittaa New Yorkista jonkintyyppinen mini-matkaopas lemppari ravintoloistasi, vintage-putiikeista ja muusta ”pakko nähdä” -asioista? Tai ehkä olet sellaisen jo tehnytkin, mutta multa on mennyt ohi? Tietty nähtävää ja koettavaa olisi huikeasti ja matkaoppaitakin vähintään yhtä paljon, mutta ongelmana onkin ehkä ennemmin runsaudenpula. Oon menossa syksyllä kolmatta kertaa käymään, ja jotenkin aikaisemmin on jäänyt sellainen olo, ettei kaupungista saa oikein otetta. Hyviä juttuja ei niin valtavasta paikasta olekaan niin helppoa löytää tai huomata, vaan pitäisi vähän niinkun tietää, mihin on menossa. Luulen, että saatettaisi tykätä pitkälti samoista jutuista. 🙂

    Tässä muuten lempiravintolani Berliinissä (ja ehkä ikinä missään): http://www.yelp.com/biz/caf%C3%A9-jacques-berlin-2

    Suosittelen!

    1. Hei, kiitti tästä!

      Opas on tekeillä, eli sellainen ilmestyy tänne jossain vaiheessa kesäkuuta.

      Pysy siis taajuudella 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *