Karkumatkailijat

Menneenä viikonloppuna kirmasin luonnon helmaan kera muutaman sohvasurffarin.

Patikoimme kilometrejä kuumankosteassa metsässä New Yorkin osavaltion kalliota ja kukkuloita ihailemaan. Virkistyimme heinäkuun helteiden lämmittämässä Hudson-joessa ja huusimme äänemme käheäksi konsertissa tuhansien ihmisten ympäröiminä. Nautimme musiikista, toisistamme sekä porottavasta auringosta — kotiinviemisiksi sain vielä täysin tahattomasti hankitun kokovartalorusketuksen.

Nukuin ja tanssin kolme päivää samoissa vaatteissa, samalla tukalla ja naamalla, ja kun koko viikonlopun kattanut omaisuus mahtui pikkureppuun, ei puhettakaan, että matkaan olisi mahtunut edes uikkareita. 

Mikä parasta, viime viikon murheista ei ole enää jälkeäkään. Jos jotain, päivät tien päällä vahvistivat monia ajatuksia, jotka ovat kyteneet alitajunnassa jo vuosia, ja jotka pulppuavat pintaan yhä innokkaammin jokaisen eletyn kohtaamisen, kokemuksen ja matkan kautta. 

Ei tarvitse loikata miljoonakaupunkiin oivaltaakseen elämästä jotain olennaista, mutta mitä korkeammalle kiipeää ja syvemmälle polskii, sitä suuremman perspektiivikolauksen saa. On asioita, jotka saavat mykistymään älyttömyydellään ja kipuamaan seuraavalle nyppylälle yhä vakaimmin askelin. 

Kun maailmassa on tähtiä, on hankala keskittyä tarvitsemaan tai haluamaan. Jos maailma loppuu huomenna, kuolemme h&m:n alennusmyynteihin puhelin korvalla Starbucks-kahvia ryystäen, ja se jos mikä onkin vasta surullinen ajatus.

Minä haluan nähdä, elää ja kokea. Tarkastella maailmaa niiden kriittisten lasien läpi, joita olen itse itselleni elämäni aikana nikkaroinut, ja jotka jatkavat muovautumistaan yhä eheämmiksi.

Kun kuukauden päästä lähden Islantiin, pidän huolen, että repussani kulkee yksi ylimääräinen esine — muistikirja. Tulen olemaan kovin onnellinen, ja haluan silloin kirjoittaa jokaisen hetken ylös.

Siitä tulkoonkin karkumatkalaisen päiväkirja.