Keskity vain siihen Atlanttiin

Törmäsin toissailtana vanhaan valokuvaan.

Kuva on otettu uimarannan kävelysillalla, ja sen horisontissa siintää kummallisen tyyni Atlantti. Maisema on yksi kauneimpia näkemiäni.

Kuvanottohetkellä se ei siltä tosin tuntunut.

Silloin minua vain pelotti.

IMG_9343.jpg

Muistan tunteen elävästi.

Kevyen kuristuksen kaulalla, paineen, joka laskeutui silmäluomista polvitaipeisiin. Sen, miltä tuntui olla sumussa löllertävä zombinainen.

Asiat, joiden eteen olin tehnyt vuosikausia töitä, olivat räjähtämässä käsiin. En tiennyt, mitä tehdä. En voinut olla mukavampi, tehokkaampi tai taitavampi. En hymyillä tai koettaa yhtään kovempaa. Olin jo antanut kaikkeni.

Vaivanpalkaksi sain pohjattoman väsymyksen  olon, joka ei lähde lepäämällä.

Niinpä ristin sormeni ja toivoin vain parasta.

Rockaway.jpg

Kakasta ei saa konvehtia, tapaa puolituttuni sanoa.

Groteskissa ilmaisussa on perää. Huonosta ei saa hyvää väkisin vääntämällä.

Vitkuttelu ja toiveajattelu vetävät meidät moneen suohon. Asioiden näkeminen sellaisenaan on joskus vaikeampaa kuin potentiaalista hurmautuminen. Aina voi koettaa kovempaa ja toivoa enemmän. Useimmiten se on turhaa.

Myrkyllisin asia maailmassa on pelko  kehon oma lamautusaine, joka tunkeutuu joka luuhun ja ytimeen. Pelokas ihminen ei luota keheenkään eikä mihinkään. Pelosta on tervepäisyys kaukana. Se ilmenee järjenvastaisina huruajatuksina:

Ehkä oon vaan huono. Ehkä en ansaitse enempää. Entä jos tilalle ei tulekaan enää mitään?

Paitsi että et ole, ansaitsetpas ja kyllä tulee.

Maailmasta löytyy tuhat ja yksi kliseetä siitä, miksi epätoimivasta pitää päästää irti. Tässä oma teoriani: huonossa työmpäristössä, tuhoisassa ihmissuhteessa tai nihkeässä elämäntilanteessa ei tarvitse kärvistellä. Riittää, että sanoo stop, kiitti mulle riitti ja hyvät jatkot.

Jos paras yritys ei riitä, niin mikä sitten?

Pelkoihin perehtyminen on kevään tärkein tavoitteeni. Mitä syvemmälle sukellan, sitä enemmän tulevaisuuteen ja itseeni luotan. Ajatusmaailmani on muuttunut paljon sitten hattaranvärisen hiekkarannan. Se oli kuitenkin tuntemukseni tuolloin.

Mennyttä ei voi muuttaa, mutta jotain terkkuja kyllä lähettäisin:

Älä murehdi niin paljon.

Keskity vain siihen Atlanttiin.

Kommentit (11)
  1. ex-zombinainen
    8.3.2015, 11:54

    Story of my life. Allekirjotan ton kaiken niin sataprosenttisesti omalla kohdalla, mutta jotenkin lohdullista kuulla, että saman on kokenut myös noin lahjakas ja hyvä tyyppi. Itellä takana 4 vuotta parist isosta elämänmuutoksesta , ensimmäiset kolme vuotta siitä oli hyppyä tuntemattomaan, taistelua omia epävarmuuksia kohtaan (=järkyttävä määrä hukkaan heitettyä energiaa) – on ollut vaikeaa keskittyä siihen Atlanttiin, mut onneksi myös päämäärätietosta duunia omien unelmien eteen. Nyt viimeisen puolen vuoden aikana kaikkia hyviä juttuja on vaan alkanut tuleen vastaan, oon päässyt unelmaduuniini ja olo on viis vuotta nuorempi.

    Huonoon ei kannata jäädä, ikinä. Ja Martina Aitolehteä kaikkine kirjoitusvirheineen siteeratakseni ”There Were Is Will, There Is a Road” 😉

  2. Hieno kirjoitus 🙂 Kiitos.
    Täytyy sanoa, että kun maailma on joskus romahtanut ja aloittaa alusta, tyhjästä, työttömänä, kodittomana, ja maailma ottaakin kopin, sen jälkeen uskoo melkein mitä vain. Lähtö. Se on tuskallista ja joskus ainoa keino.
    ”Älä murehdi liikaa” on uuden vuoden tavoitteeni ehkä joka vuosi 😉
    Joogaohjaajani sanoi kerran viisaasti: ”We don’t need to take care of everything.”
    Valoisaa kevättä sinulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *