Kotimysteeri (ja miten se ratkotaan)

Koti-ikävä saattaa olla yksi hupsuimpia tietämiäni käsitteitä.

Liittyyhän siihen oletus, että on paikka – fyysinen tai henkinen – jota kohtaan iskee välillä käsittämätön kaipuu. Turvallinen, tuttu kolo, jonka suojiin voi tiukan paikan tullen paeta.

Olen pohtinut, mitä se tarkoittaa. 

Onko se ensimmäinen vai viides lapsuudenkoti, eka oma asunto vai kuuden ihmisen kommuuni, jossa kukaan ei jaksa tiskata?

Onko se mentaalinen tila, jonka voi täyttää lemppariasioillaan – valkkarilla ja homejuustolla, islantilaisilla peltitaloilla ja suomalaisella järvimaisemalla?

Ainakin se on arvoitus, jonka haluaisin ratkoa.

Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, on vastaukseni aina sama: Seinäjoelta, Etelä-Pohjanmaalta. Siellä asuin syntymästä kymmenvuotiaaksi saakka.

Kun sitten muutin pohjoissuomalaiseen pikkukaupunkiin, tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi. En sisäistänyt murretta, en mentaliteettia enkä tiennyt, mitä lähikyliä kuului etiketin mukaan mollata. En kotiutunut vuosikymmenessäkään.

Kolmas kotikaupunkini Pariisi hurmasi vapaudellaan ja mahdollisuuksillaan. Oli tilaa hengittää ja helppo olla. Neljä vuoteen mahtui paljon hyvää.

Sitten tuli New York. Ääripäiden kaupunki, jossa oli sekä kivaa että rankkaa – ainakin asua pysyvästi.

Päätös Suomeen paluusta syntyi hammaslääkärin vuositarkastuksella. Ruutiniröntgen paljasti, että stressi oli tehnyt minusta yönarskuttelijan. Pelastukseksi tarjottiin 600 dollarin purentakiskoa, josta kieltäydyin. Purukalusto ennen työpaikkaa, ajattelin ja pakkasin laukkuni. Sataseni sijoitin paluulippuun.

Sitten punkkasin kaksi kuukautta kavereiden sohvilla.

Ja ikävöin.

Sillä jos mitään nostalgiasta tiedän, on se tämä: levoton mieli ei paljoa palloile, mutta kaipuu on terävää ja muisti koomisen selektiivinen.

Vaikka kuinka hyvästelen turvakolon toisensa perään, löllyn nostalgiapilvessä lähes heti, kun pälkähästä on päästy.

Unissani palaan vanhoille, tutuille pyöräilykastoille, lähileipomoon patonkia hakemaan ja harkitsen puolitosissani saunan pystyttämistä pieneen vaatekomerooni. Punnitsen ja pohdin, millaista elämä voisi olla ja olisi ollut.

Nyt levottomuutta aiheuttaa välitilassa löllyminen.

Vaikka Suomi on kaikin puolin kelpo paikka elää, Helsinkiin minulla ei ole erityistä tunnesidettä.

Täällä kaipaan vieraita kieliä, miljoonakaupungin monikulttuurisuutta ja ympärivuorokautisia dinereitä, joista saa aamiaista iltaviideltä. Vika ei ole kaupungissa, vaan minussa: olen juureton, koti-identiteettikriisiä poteva haihattelija.

Jos kliseitä on uskominen, on koti siellä missä sydänkin. Problemaattista on kuitenkin sydän, joka ei tiedä, missä koti on. Vähän niin kuin nyt.

En silti anna ajatuksen lannistaa. Kokemuksiani en antaisi pois, ja luotan vakaasti uusiin kotikoloihin. Paikkoihin, jotka tunnen täysin omikseni, kompromisseitta ja ehjillä hampailla.

Ehkäpä koti-ikävää ei voikaan tuntea ratkomatta ensin kotimysteeriä.

Sen jo selvittäneitä ihailen salaa.