Lillen Laura, eli mistä kaikki alkoi

Blogi täytti viime viikolla kuusi vuotta.

Se on hyvä tovi, ja niinpä ajattelin viedä teidät tänään sinne, mistä kaikki lähti  Pariisiin.

Untitled-724.jpg

Keväällä 2008 olin opiskelupaikaton, välivuotta viettävä parikymppinen.

Ranskaan olin muuttanut vuotta aiemmin, heinäkuussa 2007. Asuntoni  12 neliön piskuinen palvelijanhuone 7. kaupunginosan laitamilla  kanavoi kieroa pariisilaisromantiikkaa aidoimmillaan: se oli hurmaava ja hemmetin epäkäytännöllinen. Kesäisin hikoiltiin ja talvisin paleltiin. Kämpässä ei ollut omaa vessaa, ja vedenlämmittäjä kosahti tuon tuosta. Kylpyvesi keitettiin keittiön kaasuliedellä, tammikuussa.

Parasta asunnossa oli nukkumaparven kattoikkuna, josta tapasin kiivetä ulos taivaanrantaa tutkailemaan, lähinnä viinipäissäni. Siellä siinsi Eiffel-torni, jonka juurelle juoksin pitkiä lenkkejä – neljän vuoden aikana satoja, jollei tuhansia kilometrejä ja jopa elämäni ensimmäisen maratonin. 

Tuona keväänä työskentelin myyjänä vaateputiikissa Montmartrella, ajoin keltaista vintage-pyörää ja deittailin ruotsalaista kiharatukkaa.  

Aina siihen asti, että sain loistoidean jättää vaatekauppatyö ja lähteä vuodeksi New Yorkiin lapsia hoitamaan. Suunnitelma oli silausta vaille valmis, työnantaja löydetty ja paperit vetämässä. Toisin kuitenkin kävi.

Pieleen menneen työtilaisuuden jälkeen hain muotikouluun. Pääsin sisään, ja samassa rytäkässä perustin blogin. Sen nimesin kotikatuni Rue de Lillen mukaan.

Lillen kadusta tuli Lillen Laura. 

Untitled-722.jpg

Alkunsa sai blogi, joka on kuusi vuotta, kahta kaupunkia ja monta elämänvaihetta myöhemmin yhtä elossa kuin sen perustamisajankohtana 2008. 

Sivut, jotka ovat nähneet monta työpaikkaa, parisuhdetta, onnistumista ja nokkakolaria. Kuten kirjoittajansa, on se muuttunut alkuajoistaan paljon ja syystäkin: eihän blogin takana ole enää parikymppinen pikkumisu, vaan 26-vuotias nuori nainen. 

Yksi asia on sentään ennallaan: blogin pitämisestä nautin aivan yhtä paljon kuin tuona Pariisin keväänä.

Rue de Lillelle olen sanonut hyvästit jo aikapäiviä sitten, vaikka mielikuvissani kömmin yhä vanhan kotitaloni katolle monenkirjavia savupiippuja kiikaroimaan. Siellä se Panthéon-kukkula paistaa, yhtä komeana ja kirkkaana kuten aina.

Sinne kipuaisin edelleen  vaikka valkkarinkatkuinen kiipeilyreissu harjakatolle huono idea noin lähtökohtaisesti onkin. Mutta unelmoida pitää – nyt ja aina.

Seuraaville kuudelle vuodelle!

Kommentit (16)
  1. Laura/Urbaani viidakkoseikkailijatar
    15.5.2014, 19:46

    Paljon onnea blogille! Kuusi vuotta on kunnioitettava ikä, omani täytti juuri kaksi ja on vasta lapsen kengissä siis. Blogista luopuminen tuntuisi oudolta, onhan se jo lähes elämäntapa :). Kiva ollut tutustua seikkailuihisi, vaikkakin kovin epäsäännöllisesti. Parempi sekin, kuin ei ollenkaan! Jatkahan samaa rataa; unelmoi ja toteuta unelmia!

  2. Moi Laura! Sopiiko kysyä, missä koulussa opiskelit Nykissä? Olen nimittäin itse aloittamassa LIM collegessä maisterinopinnot.

    Ps. Nukkumaparven kattoikkuna kuulostaa ihanalta!

    1. Heippa!

      En opiskellut Nykissä ollenkaan, mutta Pariisin koulun nimi oli ESMOD/ISEM. 

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *