Lisää lempeyttä, kiitos
Jos vastaisin peruskoulun opetussuunnitelmasta, lisättäisiin pakolliseksi hyvän itsetunnon oppitunti.
Itsetuntotunnilla opeteltaisiin kolmea asiaa: itsetuntemusta, -kunnioitusta ja empatiaa. Opetukseen kuuluisi tunteiden tunnistaminen ja käsittely, omien vahvuuksiensa ymmärtäminen ja positiivisen minäkuvan luonti.
Myös tehokas kommunikaatio ja intuitio olisivat opiskeltujen asioiden listalla. Tunnilla kerrottaisiin, miten kuunnella itseään sekä muita.
Jos nämä asiat opittaisiin jo lapsena, ei olisi koulukiusaajia, muttei myöskään negatiivisia sisäisiä ääniä, jotka riivaavat meitä aikuisina.
Valitettavasti en ole opetusalalla, enkä voi vaikuttaa siihen, mitä maani lapsille opetetaan. Sen sijaan olen työkseni kirjoittava nainen, joka haluaa loihtia hyvää oloa ja oivalluksia sanojen avulla.
Tänään aion tehdä juuri niin.
Kun luin Saaran armollisuuden opettelua käsittelevän tekstin, sydämeni täyttyi tuhannesta ajatuksesta.
Kai kaikki tietävät sen, mitä minäkin tiedän: että itselleen pitää olla nyt, aina ja iänkaikkisesti hyvä? Että kenenkään ei kuulu olla itselleen se ala-asteen koulukiusaaja, ikävä esimies tai kujalla ollut kasvattaja, jolta ei kauniita sanoja ja kannustusta herunut?
Joohan, joohan, joohan!
Valitettavasti ei. Ylitsepursuava itsekritiikki – tekojemme, tekemättä jättämisiemme, ajatuksiemme ja tunteidemme jatkuva soimaus – on aivan liian yleistä.
Mutta tässä hyvät uutiset: kenenkään ei tarvitse olla itsensä piiskaaja tai varjoversio menneisyyden nihkeästä tyypistä.
Itseään voi ja pitää kohdella hyvin. Jos ei osaa, tässä nyrkkisääntö:
Itseään on käsiteltävä yhtä rakastavasti kuin pientä lasta. Se, mitä ei tohtisi sanoa polvenkorkuiselle, ei pidä myöskään sanoa itselleen.
Mitä sosiaalisiin suhteisiin tulee – itsestään välittäminen on myös sitä, ettei vietä aikaansa hirveyksiä muita kohtaan suoltavien ihmisten kanssa.
Myös minun on pitänyt opetella pois myrkyllisestä ajattelusta. On ollut aika, jolloin olen ollut ylikriittinen muita ja itseäni kohtaan. Aika, jolloin en ole ollut laisinkaan kriittinen muita kohtaan ja piiskannut itseäni senkin edestä.
Enää en niin tee. Ja antakaas, kun kerron: elämä ei ole ollut ikinä näin helppoa.
En enää syyllistä itseäni siitä, että joskus peruutan menot viime hetkellä (koska väsyttää tai laiskottaa) kirjoitan blogipostauksen vasemmalla kädellä (koska olen jo kirjoittanut tuhansia seitsemän vuoden aikana, aina ei voi onnistua) tai että joskus laitan suuhuni jotain, mitä ei varmaan ravinto-oppaan mukaan pitäisi.
En kritisoi olemustani, tunteitani tai mielipiteitäni – olivat muut niitä vastaan kuinka paljon tahansa. Itsekritiikittömyyttä tämä ei ole, koska olemukseni ei muille kuulu, tunteet ovat omiani ja mielipiteistä voi keskustella (ja olen niitä tarpeen mukaan valmis muuttamaan.) Toisin sanoen: olen itselleni lempeä, vihdoin. Ja tässä meni muuten 27 vuotta.
Miten itse-empatia sitten helpottaa elämää? En enää kadu menneisyydessä tekemiäni valintoja, olivat ne isoja tai pieniä. En yritä olla mikään tai kukaan muu kuin tosiasiassa olen. En arvuuttele lahjojani, kokemustani tai osaamistani. En rääkkää itseäni fyysisesti enkä varsinkaan henkisesti.
Ja ennen kaikkea: kun kohtelen itseäni arvokkaasti, kohtelee maailma minua yhtä hyvin takaisin.
Siinä ohjenuora, jonka aion opettaa jokaiselle tapaamalleni sananjanoiselle ihmissielulle. Ajatuksen aion iskostaa myös omiin lapsiini. Koulussa he eivät sitä opi.
Sitä varten olemassa olemme me – esimerkilliset, myös itselleen lempeät aikuiset.