Miten oppia olemaan armollisempi?

Jotenkin,

kauniissa sisustuslehtimäisessä ex-kodissa tuntui aina feikiltä olla onneton. Rakastin valkoista kotiani. Siivosin usein, ostin lähes joka viikko leikkokukkia ja pidin kauniita designesineitäni hyllyllä esillä ja sohvatyynyjä aina nätissä järjestyksessä. Katoin aamupalat kauniisti, vaikka söinkin yksin.

Sitten kun sellaisessa kodissa oli päiviä, jolloin nyyhkytti krapulassa reikäisessä yöpaidassa sohvalla, tuli sellainen olo että pitäisi sanoa itselleen:

Ryhdistäydy nainen, et hei oikein sovi tänne.

Tiskaa, käy suihkussa ja tee jotain viisasta. Mene vaikka lenkille.

Jos juon viikonloppuna liikaa viiniä, en seuraavalla viikolla juo tippaakaan. Menen usein myös nukkumaan nälkäisenä, jos olen syönyt samana päivänä puoli pakettia suklaakeksejä. Työmokia ja yksityiselämän idioottimaisuuksia pyörittelen mielessäni vuosikausia. Jos oma naama ja tukka ärsyttää todella paljon jonain iltana, saatan jättää lähtemättä suunniteltuihin menoihin. Jos olen lihonut huomaamattani kolme kiloa, syön viikon kasvissosekeittoa lounaaksi. Enkä voi laittaa kenkiä, jotka eivät sovi asuun, enkä kaulakorua ja rannekorua yhtä aikaa.

Tiedän, ulkopuolisen silmään olen suht rento tyyppi, mutta tosiasiassa olen aika ankara itselleni. Oikeastaan koko ajan.

Olen myös ankara muille ihmisille. Ystäviltäni odotan järkevää käytöstä, en jaksa lapsellisia itkuraivareita enkä sitä, että menoja perutaan jatkuvasti vartin varoitusajalla. Odotan, että ihmiset myös osaavat käytöstavat: kun tullaan bileisiin, tuodaan viinipullo mukana. Tai jos kutsutaan illalliselle, aina kysytään mitä voisi tuoda mukanaan. Tai kun sovitaan yhteislahjasta, siitä maksavat kaikki oman osuutensa.

Ja kun ystävä kertoo ongelmastaan, ei sanota: tiedän miltä susta tuntuu ja siirretä keskustelua omaan itseensä.

Uudessa elämässä olen myös ollut ankara itselleni. Ehkä liiankin.

Olen pettynyt siihen, etten ole tutustunut oikeastaan vielä kunnolla yhteenkään uuteen ihmiseen. En ole edelleenkään käynyt katsomassa sitä isoa museokompleksia enkä ole matkustanut Portoon junalla, vaikka aikaa olisi. Portugalin kielikurssin kirjakin makaa avaamattomana kaapin pohjalla ja edelleen tilaan sitruunalimonadini englanniksi. En ole käynyt juoksemassa lähipuistossa enkä katsomassa sitä arkkitehtuurisesti jännittävää asuinaluetta.

On päiviä, jolloin istun läppärin kanssa kotisohvalla kolmeen asti ja vasta sitten mietin, jaksaisinko tehdä tänään jotain. Ja joka kerta ajattelen piikikkäästi itseäni kohtaan: Kannattiko tehdä suuri elämänmuutos ja tulla tänne asti sohvalla istumaan, mietipä sitä.

Tiedän,

pitäisi olla itselleen armollisempi. Ja ehkä myös muille ihmisille. Mutta miten?

Sen haluaisin oppia. Kuitenkin niin, etten jatkuvasti joutuisi pahoittamaan mieltäni.

Niin ja: miehille elämässäni olen myös ankara. Sitä varten olen kehittänyt jopa säännön, jota kutsun nimellä 30/30 sääntö. Tästä lisää aivan pian. Olen nimittäin joutunut turvautumaan vanhaan sääntöön jo uudessakin elämässä.

—–

Sometimes I think I´m being to hard on myself and on other people.