En pidä kävelemisestä.

Jalkaisin liikkumista olen pitänyt aina tylsänä, hitaana ja tehottomana. Tykkään hyvistä vauhdeista, tiuhaan vaihtuvista maisemista ja tuulen myllertämästä tukasta. 

Siksi pyöräilen. Hätätilanteessa kuljen bussilla.

Eilen kuitenkin löysin itseni kaupungista fillaritta. Matkakortin saldokin näytti nollaa. Kioskille raahautuminen ei hotsittanut, ja vielä vähemmän ajatus jalkaisin taitetusta kotimatkasta.

Sitten sen päätin: tänään kävelen.

En osaa sanoa, mistä ja miten kävelyinhoni alkoi. Muistissani ei ole traumaattisia kenkäkokemuksia, kivuliaita hiertymiä enkä ole koskaan tullut ryöstetyksi hiljaisella sivukujalla. Silti pelkkä ajatuskin hissuisesta kävelymatkasta saa minut huonotuuliseksi.

Oli korkea aika selvittää miksi.

Olen aina ollut herkkä epämukaville energioille. Välttelen, kierrän ja kaarran ikäviä paikkoja ja tilanteita. Kun en voi, on viilettäminen hyvä vaihtoehto: ei meinaan tunnu missään, kun vetää tuhatta ja sataa fillarilla puiston läpi, jossa on kerran tullut dumpatuksi.

Kävelemällä ei ihan niin vain kikkailla.

Mutta kun toimeen tarttuu, on homma hoidettava kunnolla. Niinpä kiristin sandaalieni lenkit ja siirsin syrjään soittimet, kellot ja puhelimet. Suunnaksi valitsin kaikkien aikojen inhokkireittini. Sitten vain lähdin käppäilemään.

Ensin vastaan tuli pyöräkaupan näyteikkuna. Sitten ilta-auringossa paistattelevat porttikongit, 50-luvun kerrostalot ja korvissa kirkuvat junankiskot. Helteessä ihoon painautuneet repun olkahihnat, joiden paukuttelun lomassa laskin pölypalloiksi lakastuneita villikukkia.

Sitten se hemmetin puisto ja vanha tuttu ikkunaruutu, jonka valoja en enää tarkkaile jännityksellä, sydän ylikierroksilla rintaa hakaten. Tahtia en kiihdyttänyt kiusauksestakaan huolimatta.

Pariin otteeseen kyllä tunsin sulavani. Aurinko poltti ja vasenta pohjetta painoi. Jatkoin kuitenkin pysähtymättä. Edes nepalilaisen ravintolan ilmaisesta wifistä ei ollut tahtoani horjuttamaan.

Matkaan meni lopulta 1,5 tuntia. 

Kotiin palasi rauhoittunut, hassulla tavalla seesteinen kävelynvihaaja. Ovella mietin, miksi matkan ylipäätään täytyi olla jo ohi.

Kuulin kerran väitettävän, että junalla matkustavat ne, joilla on varaa vapaa-aikaan. Samaa voisi varmaan sanoa pitkän matkan kävelijöistä. Itse lisäisin listaan myös kärsivällisyyden.

Koska joskus on kuljettava hissukseen ja annettava ajatusten juosta. Harva pyörä- tai bussimatka riittää oleellisuuksien perustavanlaatuisen puintiin, ainakaan yhden kaupungin rajojen sisäpuolella.

Sitä varten on keksitty kävelykengät.