Tänään lähdin ajelulle sohvasurffarihostini Amandan fillarilla:

”Mistä mä tunnistan sun pyörän?” kysyin.

”Se on mustavalkoinen ja siinä on sellainen käärmeen näköinen lukko”, Amanda neuvoi.

”Mutta varo vaan, ettet vedä turvilles. Vaihteet on vähän kinkkiset.”

Ja siellähän se odotti, marjapuuronpunaisen kreuzbergiläiskerrostalon sisäpihalla:

Suunnakseni otin Neuköllnin kaupunginosan.

Liian korkea satula, junnaavat jarrut ja mukulakiviset kadunvarret olisivat saattaneet käydä kohtalokseni, mutta ei. Navigointivaikeuksia ei tuottanut edes minihame, ja katujen siitepölypilvetkin kävivät lähes lounaasta.

Nyt istuskelen tupakankatkuisessa hippihipsterikahvilassa ja mietin sudanilaista ruokaa. Ja tietty Suomeen jäänyttä miekkosta.

Koska ollaanpa nyt ihan rehellisiä: rakastuneena reissaaminen on jäätävää, kun oikeasti haluaisi vain pussailla piknik-peiton päällä puistossa. Mutta kai mimmien väliset kaljatreffit Görlitzer Parkissakin asiansa ajavat.

Ensin täytyy vain löytää sitä sudanilaista – on meinaan tuo siitepöly aikamoista höttöä.

Berliinin-pyörä ja käärmelukko, toistakaa perässäni:

valmiit, paikoillanne, atshiu!