Selkäreppu ja viisi matkalaukkua.

Niin pieneen tilaan mahtuu naisen elämä, kun oikein pinnistää: kirjapinot, viidet kengät ja emalimukiastiasto. Villapaidat, kesämekot ja kaikki se omaisuus, joka ei joutanut pahvilaatikoihin williamsburgilaiselle jalkakäytävälle.

Elämänvaiheen päättymiseen liittyy paljon haikeutta, mutta uskokaa: kentällä kyynelehtivästä newyorkilaisesta leivotaan iloinen paluumuuttaja kahdeksan tunnin lentomatkalla. Vaikka käytäväpaikalle ei tihrustava nainen mielestäni kuulukaan, noin lähtökohtaisesti.

Nyt olen Suomessa, ja hassulla tavalla onnellinen.

Ehkä tempun tekivät vappuaamun auringonsäteet ja saloissa hulmuavat siniristiliput. Ehkä Esplanadin muumi-ilmapalloparvet, simalasillinen tai se tuppisuu autokuski, jonka kanssa kävimme napakan kahden lauseen dialogin lentokentän taksitolpalla:

”Sitä ei sitten ihan viikon matkalla oltu.”

”Eipä oltu, ei.”

Kyllä, olen saapunut – ainakin hetkeksi – paikkaan, joka tuntuu kodilta ilman kotia. Maahan, jossa saa olla hiljaa ja tuntea kieroa kiitollisuutta smalltalkittomasta taksikuskista.

Mutta ei tämä nyt niin simppeliä sentään ole.

Edessä on vielä monta sohvaa ja suunnitelmaa sumplittavana. Paljon päätöksiä ennen lopullista määränpäätä ja hetkeä, jona kassit seuraavan kerran puretaan. 

Mutta täältä mä tuun, täältä mä tuun. Haparoiden ja hustlaten mutta ihan hemmetin varmasti.