Tiedättehän ilmauksen: en ollut paikalla, kun asiaa x jaettiin?

Jotkut pitävät tätä pessimisminä, minä kutsun sitä elämän lotoksi. Arpapeliksi, jossa jokaista häviötä kohden on voitto: juttuja, joiden jakohetkellä ei ollut läsnä ja toisia, joissa voi vielä haalia pääpotin.

No, meikä todellakin oli paikalla, kun huippunäkymiä arvottiin:

Helsinkiläisen pikkuyksiöni ikkunasta näkyy puisto, lampi ja edestakaisin suhaava junarata. Kesäisin puiston puut ovat niin tuuheita, että näkymästä jäljelle jää vain kauempana siitävän huvipuiston vuoristorata.

Tämä on maisema, johon saan herätä joka ikinen aamu.

Junabongailun ohessa päiväni kohokohta on lähes maanisella nopeudella liikkuvien jättipilvien tarkkailu.

Niiden kiirettä katsellessa muistan voittaneeni myös aika-arvonnan: en enää kuulu ihmisiin, joilla on krooninen hoppu joka paikkaan. Minulla on etuoikeus notkua kahviloissa, lukea järkevien uutisten lisäksi päivän roskalehti ja käydä kahden tunnin joogassa milloin vain.

En osaa matikkaa, mutta väittäisin todennäköisyyden onnellisuuteen olevan juuri nyt suhteellisen korkea. Kiitollisuus kun on hassu juttu: mitä enemmän sitä harjoittaa, sitä suuremmaksi voittokerroin kasvaa.

Pian huomaa, että ympäristö on yhtä lottovoittoa täynnä: näkymiä, ihmisiä ja makoisia hattarapilviä.

Tänään aloitan uudelleen tanskan kielen opiskelun pitkän tauon jälkeen. Opettajan löysin puolessa tunnissa Facebook-ryhmän kautta. Hän opettaa minulle tanskaa, minä hänelle vastavuoroisesti suomea.

Onnentyttönä päätin vihdoin ja viimein opetella lausumaan tanskalaisen d-kirjaimen kunnolla. Vaikka vähän jännittää, uskon hyvään lopputulemaan.

Olenhan myös papukaijaloton voittaja: osaan matkia aksentteja hämmentävällä tarkkuudella.