Oli vuosi 2007. Elettiin marraskuuta, ja pariisilaisen kerrostalon kuudennen kerroksen käytävillä kävi armoton läpiveto.

Siellä sijaitsi vanha palvelusväen rappu, jonne kavuttiin kapeita puuportaita ja jonka kulkureitti oli niin sokkeloinen, että hämärässä oli tiedettävä tasan tarkkaan, mihin suuntaan askeleensa otti.

Siellä myös minä asuin. Kahdennenkymmenennenkuudennen oven takana.

Olin muuttanut taloon muutamaa kuukautta aiemmin. Alkujaan palvelijanhuoneena toiminut asuntoni oli pieni mutta suloinen. Muodonmuutoksen se koki, kun normandialaisen vuokraemännän tytär tarvitsi itselleen opiskelijaluukun.

Asunnon perältä löytyi kauan sitten käytöstä poistettu takka, ja tummanvihreän kokolattiamaton alta kuului ajan kuluttaman lautalattian suloinen narina. Ikkunoiden valkoiset, jo rapistuneet kalterit muistuttivat ajoista, jolloin asunto toimi antiikkiliikettä pyörittävän ranskalaisperheen tauluvarastona.

Sen kahdesta kerroksesta löytyi pieni olohuone, keittiönurkkaus, kylpyhuone sekä nukkumaparvi, jonka kattoikkunasta nousi reitti talon katolle. Sinne kiipeävää odotti esteetön näkymä Pariisin taivaanrannalle, etelään sekä pohjoiseen – satoihin savupiippuihin, valaistuihin monumentteihin ja kaupungin kuhiseviin nurkkiin.

Naapureistani en tuntenut juuri ketään – oveani vastapäätä asustellutta tunisialaismiestä lukuun ottamatta. Käytävän jäinen kaakelilattia ja kamala kielimuuri kun eivät houkutelleet koputtelemaan naapurien oviin kuin akuuteimmissa hätätilanteissa, jos silloinkaan.

Yllätykseni oli suuri, kun yksi ilta se sitten tapahtui – kauan odotettu naapurikontakti.

”Excuse-moi, asutko sinä tässä asunnossa? Olen naapurisi Robert, ja haluaisin ottaa valokuvia kotoasi lehtijuttua varten.”

Katsoin hölmistyneenä vaaleatukkaista saksalaispoikaa, joka puhui täydellistä ranskaa ja jonka olin paikantanut asuvan käytävällä sijainneen vessan oikealla puolella.

”Tietty. Milloin kuvattaisiin?”

Robert hymyili ja sanoi palaavansa pian.

Seuraavana iltana Robert koputti oveeni studiovalot ja kamera sylissään. Hän astui sisään, asettui asunnon perimmäiseen nurkkaan ja tarttui tuumasta toimeen. Hän katsoi ympärilleen, ja koetti ohjeistaa epämukavuudesta kieriskelevää kuvauskohdettaan.

”Ota vaikka tuo kirja käteen. Näytä siltä, että luet.”

Tein töitä käskettyä.

Robertin näin viimeisen kerran seuraavana syksynä, jolloin menimme lasillisille kuudennen kaupunginosan piskuiseen meksikolaisbaariin. Kävi ilmi, että asuminen käytävävessan vieressä oli käynyt tukalaksi ja yhteenmuutto tyttöystävän kanssa tullut ajankohtaiseksi. 

Lehtijuttua ei koskaan ilmestynyt, mutta kuvat sain kumminkin. Ne jäivät muistoksi yhdestä kummallisesta naapuruussuhteesta ja siitä, miltä näytti pienessä pariisilaiskodissa eräänä talvena.

Kuvat: Naapurini Robert, jonka sukunimen olen sittemmin unohtanut. Kiitos kumminkin.