Vuonna 2002, herkässä 14 vuoden iässä, hullaannuin salaman lailla The Raveonettesista. Poppoon debyyttilevy pyöri tuolloin hopeakantisessa kannettavassa cd-soittimessani tiuhaan tahtiin, ja taisipa muutama biisi soida joskus omissakin bändiharkoissa. Laulaa rallattelin That great love soundia keikkakuvia googletellen ja toivoin salaa olevani yhtä siisti mimmi kuin Sharin Foo.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, yhtä bassokitaraa ja mustaa polkkatukkaa köyhempänä, olen löytänyt itseni uudelleen tanskalaisen kitaramusiikin parista.

Kahden hengen poppoo Cat Caught Lark, eli Johann Kolstrup ja Camilla Bang, täyttävät sopivasti akustisen, laittoman kauniin musiikin aukon, joka on ammottanut tyhjyyttään siitä lähtien, kun karistin bändipölyt jaloistani ja päätin, että progressiivinen rock onkin paljon katu-uskottavampaa kamaa kuin kepeä kitarapop.

Tänä keväänä minulla on ollut ilo tutustua tähän Kööpenhaminassa ja New Yorkissa kotia pitävä duoon, joka saattaa hyvinkin olla seuraava iso nimi. Ryhmän esikoisplatta Prey vs. Predator on pyörinyt kuulokkeissani taukoamatta siitä lähtien, kun oman kappaleeni hankin.

Vain harvoista levyistä voi sanoa, että ne sopivat elämän taustamusiikiksi. Sellaiseksi, joka herättää tunteita, muttei jyrää alleen. Juuri sitä tämä levy on. 

Nämä soinnut saavat hymyilemään ruuhkaisessa junassa, ja kaupungin katuja on ihastuttavan kevyt sipsutella, kun korvissa soi Come on girl. Täydellinen New York -levy, siis.

Tsekatkaa vaikka itse: