Totta se on. Elän maailman suurimmassa kliseessä. 

Neljän seinän sisällä roikkuminen on kerta kaikkiaan mahdotonta kaupungissa, jossa tekeminen ei lopu koskaan.

Viikot ja päivät täyttyvät käsittämättömällä vauhdilla, ja tuntuu oudolta ajatella, että asiat olisivat joskus ylipäätään olleet toisin. Vielä Pariisissa asuessani en olisi koskaan uskonut, että parin hassun kuukauden jälkeen minulla olisi ympärilläni kasapäin ihmisiä, joista kuulisin lähes päivittäin milloin minkäkin menon tai kissanristiäisen tiimoilta. Koko kevät on ollut yhtä iloista impulsiota, jonka mittaan olen tehnyt kaikkea, mitä ihmisen kuuluukin: Paistanut itsetehtyjä vaahtokarkkeja baarin pihalla, tanssinut gospel-keikalla, käynyt elämäni ensimmäisellä patikkaretkellä ja elokuvissa ventovieraan kiinalaisen kanssa. 

Viime viikolla tapasin sohvasurffareita kielikoulun merkeissä, kävin Jesse Frohmanin Kurt Cobain -valokuvanäyttelyn avajaisbileissä Sohossa ja jatkoilla Tribecassa, grillasin Williamsburgissa ja matkustin Bronxiin. Maanantaina aloitin tanskan kielen tunnit, ja tänään menen katsomaan japanilaista 70-luvun kauhuelokuvaa ystävän takapihalle Caroll Gardensiin. Tiistaiksi sovin lähteväni Harlemiin tukanleikkuuseen kuuden minulle ennestään tuntemattoman tytön kanssa, ja taisinpa ehkä mennä ilmoittautumaan tankotanssitunneillekin. Hups.

Kaikki mitä New Yorkista sanotaan, on totta. Tämä kaupunki elää sattumanvaraisuudesta, spontaanisuudesta ja ennakoimattomuudesta. 

Ja niin elän näköjään nyt minäkin.