Älä leimaa, lilyläinen
Tiedättehän tuon jo kulttimaineeseen nousseen, Lily-blogeihin leiskatun suosittelemme-leiman?
Sellainen on sekä meillä saitin vakituisilla avustajilla että kourallisella aktiivisia, luovia lilyläisiä.
Heille, jotka eivät saa kirjoittamisesta korvausta, leima on mukava kädenojennus. Sillä osoitetaan, että bloggauspanosta arvostetaan.
Viime päivinä Lilyyn on alkanut ilmestyä myös muunlaisia leimoja. Lokeroita, joita on jaettu harvinaisen avokätisesti kommenttiboksissa jos toisessakin:
Hömppäbloggaaja, asiabloggaaja. Tähtibloggaaja, pikkubloggaaja. Lifestyle-bloggaaja, feministibloggaaja.
Lempinimiä ropisee niin, että sissimpääkin sivustakatsojaa hirvittää.
Siksi kysynkin teiltä tänään, lilyläiset:
Eikö otsiltamme löydy jo tarpeeksi monta jonninjoutavaa leimaa – ilman, että sanelemme niitä täällä toinen toisillemme?
On suorastaan kutkuttavaa, millaisella tunteen palolla ja suoruudella Lilyssä asioista keskustellaan. Viime päivien osuvin kritiitti on mielestäni kohdistunut saitilla nostettavaan sisältöön ja siihen, mitä Lily oikeastaan yhteisönä on.
Ensimmäiseen voimme vaikuttaa palauttein, jälkimmäiseen vaikutamme me.
Koska arvatkaapa mitä: Lily on me.
Kutsukaa radikaaliksi, mutta tässä meikän ehdotus: keskustellaan ja keskustellaan vielä vähän lisää.
Se, että Lilystä löytyy välillä vaaleanpunaista akryylikynttä ja korkokenkää ei poissulje niitä vakavampiakaan aiheita.
Sitä se elämä on, ihmiset – välillä hattaraista höttöä, toisinaan täyttä kuraa.
Tehdään siis kuten jo muutamat lilyttäret ovat ehdottaneet: nostetaan molempia. Puhutaan ja argumentoidaan. Pöljin puheenvuoro ja kököin keskustelu on se, joka jää pitämättä.
Lily-leima on kiva. Muut leimat vähän vähemmän.
Näin sanoo nettikirjoittelun konkari, joka ei ole aina itsekään tiennyt, mistä mielikuvaleiristä paikkansa lunastaa. Siistiä on, että ehkä ei tarvitsekaan.
Mahtimimmi Lauraa lainatakseni: ”Yhtenä päivänä kirjoitan ukkini kuolemasta ja seuraavana halkiohameesta. Koska: ihmisyys.”
