Lapsuuteni lempileffa oli Disneyn Pieni merenneito.

Mieleenpainuvin elokuvassa oli kohtaus, jossa iso paha Ursula-mustekala vie merenneito-Arielin puhekyvyn vaihtokauppanaan ihmisen jalat.

”Heissulivei sun kullalles!” kirkuu Ursula, ja hiphei, Arielista tulee ihminen – sekä mykkä.

En tiedä, mitä merenneidot maailmasta kelailevat, mutta meikää menetys ärsyttää. En nauti hyvästeistä, läksiäisistä tai päättyvistä elämänvaiheista. Luopuminen on kamalaa.

Viime viikot olen joutunut verestämään luopumisfiiliksiä lähes päivittäin.

Joka kosahduksen jälkeen olen salaa toivonut, että olisipa tämä se viimeinen. Että jo riittää. Mutta ehei, ei vaan riitä. Aika lailla päinvastoin. Kun minä sanon ”en ala” universumi huutaa ”tätä lisää!”

Aina siihen asti, että lakkaan vastustelemasta. 

Suuret muutokset ovat pyllystä. Ne järisyttävät, pelottavat ja lamauttavat. Jos on aina uskonut ajattelevansa, tekevänsä ja elävänsä oikein, yhtäkkinen herätys on kuin sangollinen jäävettä.

Sanotaan, että ei voi toimia samoin ja odottaa eri tuloksia. Olen samaa mieltä. Epätoimivaa ei saa pelittämään vaikka kuinka runnoo. Oppimatta jättäminen omalla vastuulla, lukee tämän Arielin hiekkarannalla.

Olosuhteitaan ei voi aina muuttaa, mutta ajatteluaan onneksi voi – kuten sen, millaisessa maailmassa haluaa itse elää. Kirjoittaako päiväkirjaan auringonnousuista vai kulahtaneen keltaisista seinistä. Ottaako koettelemukset uhkana vai uutena mahdollisuutena.

Joskus elämä tekee ursulat, ja sille ei mitään mahda.

Kivelle mahtuu kyllä rääkymään, vaikka loppuiäksi. Parhaiten käy kuitenkin heille, jotka erheestä opittuaan pulahtavat takaisin veteen rohkealla mahaplätsyllä. Merenneidoille, joilla on pokkaa. He ruikuttavat tovin, polskivat paremmille vesille ja huutavat perään:

”No en ois halunnukkaa!”

Ihanan lapsekasta, mutta kyllä tuolla pari mustekalaa hiljentää.