Omasta tilasta luopuminen oli viime kevään ylivoimaisesti vaikein asia. 

Nyt olen kotona taas.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että lojuin lähes puoli vuotta toisten nurkissa – sohvilla, lattioilla ja varasängyillä.

Niin metkaa kuin kiertolaiselämä ajoittain olikin, viime viikolla pääsin vihdoin purkamaan matkalaukut. Tämän spoilaan: niitä ei sitten ihan heti uudelleenpakkailla. Maatuskat ja simpukankuoret saavat hengailla hyllyissään ainakin seuraavan vuoden talveen saakka.

Asumismuodoksi valitsin yksiön.

Kun muutto omaan kämppään tuli mahdolliseksi, en epäröinyt. Ehdin elää kommuuneissa niin kauan, että olin enemmän kuin valmis hassaamaan kuukausittaisen lisäsatasen täysin omasta tilasta.

Olen täpinöissäni.

Asunto on avara ja vähätavarainen. Tiskivuori matala ja ennen kaikkea oma. Kotiin saapuminen nostaa hymyn poskille, ja Princeä voi luukuttaa ympäri vuorokauden. Olenpa kotirentoilun lomassa aloittanut uudelleen myös vanhan harrastukseni laulamisen.

Kulkuri- ja kämppiselämää saatan koklata taas joku päivä, mutta en aivan justiinsa.

Nyt nautin rauhassa omista nurkistani ja neurooseistani.