Nyt seuraa rankka paljastus: olen kerännyt elämässäni enemmän huonekaluja kadulta kuin ostanut uutena kaupasta.

Ei sillä, että mulla mitään roskalavapakkomiellettä ois, he-he-hee. Vain siksi, että huonekalujen ja tavaroiden kierrättäminen entisissä asuinpaikoissani hoitui useimmiten jalkakäytävillä.

Miljoonakaupungeissa tarpeettomiksi käyneet tavarat dumpataan kadulle toisten noukittaviksi. New Yorkissa ystävällisimmät jättävät mukaan jopa lapun, josta selviää onko hylätyssä tavarassa jotain vikaa vai toimiiko se moitteettomasti.

Tällä tapaa olen tullut hankkineeksi lukuisia tuoleja, pöytiä ja jopa patjan (reiluuden nimissä tämä tapahtui Pariisin hienostoalueella, öhöm.)

Uusiokäyttöäkin olennaisempaa hommassa on tietenkin säätäminen. Enpäs voi nimittäin kovinkaan useasti kehua kuljettaneeni löytöjä himaan mielikuvitusautollani. Ne kyytsittiin kotiin kantaen, bussissa tai vaikka metrovaunussa, sormet solmussa ja veren maku suussa. 

Helsinkiin muutettuani lupasin lopettaa huonekalukikkailun.

Sitten tapahtui tämä:

Kivat, ilmaiset kierrätyslipastot muutaman kilometrin päässä kotoani, say what! Tavalliseen tapaan tehtävänäni oli ainoastaan hakea ne.

Älkää kysykö, miten sain nämä lopulta määränpäähänsä. Ilta kun meni tiivistettynä näin: kantoapuni teki viime hetken oharit. Puhelinkrediittini sekä akkuni kosahtivat heti kohteeseen saavuttua, enkä voinut soittaa lisäjeesiä paikalle. Lipastonluovuttajamies pudisteli päätään ja yhtä järkyttyneeltä näytti lopulta paikalle saapunut, ystävällisen tuntemattoman avulla tilattu taksikuski.

Erityisesti mieleen painui seuraava rappukäytävässä kantohommien ohessa käyty, itsetutkistelustakin menevä dialogi:

”Niin mitäs sää olitkaan naisias?”

”Oon kirjoittaja.”

(hetken hiljaisuus)

”Ja säätäjä.”

”No siinä sää oot ainakin tosi hyvä!”

Oikeessa oot, lipastomies. Voit ottaa tytön kaupungista, mutta et elämäntapahustlaajaa tytöstä. 

Sitä paitsi: aika kivat ne on.