Talvitakin tarina

Mistä tietää, että marraskuu on ovella?

No tietenkin siitä, että Nykissä täytyy laittaa lämmin takki päälle!

Vaikka Suomen talvea pakkasineen ja lumipeitteineen välillä ikävöinkin, ulkomaan vuosinani olen ollut elementissäni, kun muilla mailla talven on voinut ottaa vähän puolitosissaan. Pyörällä voi ajaa huoletta ympäri vuoden ja hepenillä vedellä menemään vielä joulukuussakin.

Viimesyksyistä Sandy-hurrikaania seurannut lumimyrsky taitaa olla ainoa muistoni sohjon ja lumisateen takia pilalle menneestä kotimatkasta.
Naamalle vaakatasossa tupruttaneessa lumisateessa ei nähnyt eteensä, ja Williamsburgin silta oli niin liukas ja loskainen, että eteenpäin ei yksinkertaisesti päässyt.

Niinpä hyppäsin pyörän selästä heti alkuunsa, ja ryhdyin juttusille toisen sillalle juuttuneen kohtalotoverin kanssa.

Tummatukkaisen tytön nimi oli Natalie. Hän oli kotoisin Chicagosta, harrasti stand up -komiikkaa ja tulossa yökylästä pojan luota. Deittailleet he olivat kaksi viikkoa, ja pojassa parasta olivat Natalien mukaan bodatut vatsalihakset.

Sillanylityksemme vei lopulta puoli tuntia, ja lörpöttelimme menemään koko matkan. Brooklynin puolella – kengät läpimärkinä, eyelinerit poskilla – vaihdoimme lopulta puhelinnumerot ja sovimme näkevämme uudelleen.

Niin kävinkin, kun kutsuin tytön kotibileisiin seuraavana viikonloppuna. Sittemmin en ole henganneet.

Viimeisen vilauksen Nataliesta sain viime kesänä, kun osuimme pyörinemme samaan kadunkulmaan. Emme jutelleet, mutta uskon, että törmäämme vielä ennen pitkää – Williamsburg on pieni paikka.

Lumimyrskyä en tälle syksylle toivo, mutta pienimuotoinen päivitys olisi paikallaan. Sitten saanen selville, miten timmikroppaisen pojan kanssa lopulta kävi.