Toivepostaus: ajatuksia rohkeudesta

Tässä olisi nyt lupaamieni toivepostausten ensimmäinen osa.

Ennen itse aiheeseen siirtymistä haluan lausua kauniin kiitoksen jokaiselle, joka kirjoitti postausideansa blogin kommenttilaatikkoon.

Vielä 5,5 vuotta ja yli tuhatta blogipostausta myöhemmin tunnen sanoinkuvaamatonta iloa jokaisesta blogiin jätetytystä kommentista, sydämestä ja pienestä puumerkistä. Lämmin kiitos siis niistä! On mahtavaa, että teitä on matkassa moinen vankka joukko.

Postaussarjan ajattelin aloittaa henkilökohtaisimmalla ja haastavimmalla postaustoiveella: omakohtaisella pohdinnalla rohkeuden ja onnellisuuden suhteesta ja siitä, miten olen edellämainitut asiat omassa elämässäni löytänyt.

Aloittakaamme!

IMG_0195.jpg

Pari sanaa määrätietoisuudesta.

Rohkeus on sana, jonka kanssa olen tehnyt tuttavuutta koko pienen ikäni. Näin vaikka en ole koskaan kokenut itseäni erityisen uskaliaaksi  korkeintaan määrätietoiseksi.

Pokkaa vaadittiin ainakin, kun muutin ulkomaille juuri lukiosta valmistuneena 19-vuotiaana. Sitä ei tarvittu siksi, etten olisi itse ollut varma, mitä elämältäni haluan, vaan koska jouduin todistelemaan päätöstäni jatkuvasti muille. Pienellä paikkakunnalla suurelta kuulostavista suunnitelmista sai nopeasti näpeilleen, ja helpoimmalla eivät päästäneet ainakaan ikätoverit, jotka ristivät vähän ulkopuolisen, oudosti pukeutuvan ja ranskaa pänttäävän kuvisluokkalaisen pariisittareksi.

Pahalla en enää teinityperyyksiä muistele, ja pikkukaupungin klaustrofobiastakin ollaan päästy yli jo aikoja sitten  onneksi. Nyt olen jopa kiitollinen kokemuksistani: epäilevät sanat vahvistivat päätöstäni lähteä ja muistuttivat kouriintuntuvasti miksi ratkaisu oli oikeastaan väistämätön. 

Varsinaista rohkeutta voin sanoa kasvattaneeni vasta ulkomailla. Sitä ovat kerryttäneet onnistumisentunteet, haastavissa tilanteissa pärjääminen ja tietenkin toteutuneet haaveet. Jo Ranskan-vuosinani sain aikaan kaiken sen, mistä teininä eniten unelmoin: opin uuden kielen, työskentelin ja suoritin opintoni haaveilemallani alalla. Noina neljänä vuotena ehti tapahtua niin paljon, että New Yorkissa asuminen tuntuu siltä kuin elisin jo toista unelmakierrostani.

Positiiviset kokemukset ovat opettaneet, että elämään voi ihan oikeasti luottaa. Ja se jos mikä inspiroi.

IMG_7296.jpg

Ajatuksia onnellisuudesta.

Olen monesti pohtinut, kuinka paljon vakautta vaaditaan onnelliseen elämään. Sitä, mitkä päätökset kannattaa perustaa vaiston ja mitkä varman päälle pelailun varaan.

Itselleni pomminvarmin päätös olisi ollut Suomeen jääminen  tuttuun ja turvalliseen elinympäristöön sulautuminen, jossa ei tarvinnut murehtia toimeentulosta, kielimuureista tai eriarvoisesta kohtelusta ulkomaalaisuuden perusteella. Onnelliseksi se ei minua olisi kuitenkaan tehnyt. 

Jos turvallisuus olisi ollut aikoinaan ensimmäinen prioriteettini, en taatusti olisi tässä ja nyt. Monivaiheiset ulkomaanvuodet ovat oikeastaan olleet epävarmuutta täynnä: ne ovat turhauttaneet ja vaatineet jatkuvaa sopeutumista. Paradoksaalista onkin, että sama sotkuisuus on tuonut elämääni järjestystä: nyt tiedän tarkalleen, kuka olen, mihin kykenen ja missä rajani menevät. 

Onnellisuuskokemus totta kai muuttuu ajan ja elettyjen tilanteiden tahdissa. Jos minun pitäisi juuri nyt valita onnelle sopiva synonyymi, olisi se vapaus: vapaus tehdä asioita, joista tykkää. Mahdollisuus matkustaa, nähdä ja kokea. Vapaus olla oma itsensä. 

Olen huomannut, että onnellisuutta on myös kyky heittäytyä elämän vietäväksi. Tästä syystä en tule koskaan tekemään itselleni kymmenen-, viisi- tai edes yksivuotissunnitelmaa. Riittää, että löytyy hyviä ideoita.

IMG_7772.jpg

Sananen itsestäänselvyyksistä.

Onnellisimpia sanotaan olevan ihmisten, jotka tiedostavat onnekkuutensa ja ovat siitä kiitollisia. Löytyypä lähipiiristäni oikea malliesimerkki: eräällä tutullani on tapana jankuttaa kiitollisuuttaan aivan ärsyttävyyksiin saakka. Todellisuudessa nostan tyypille hattua  mitäänhän ei elämässä pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Vähiten elämän tuomia mahdollisuuksia ja sisällä kytevää potentiaalia.

Joskus kuulee sanottavan, että päällä olevat tilanteet ja ihmiset jarruttavat elämänsuunnitelmia. Pahimpaan syyniin ja tunnontuskiin joutuu, jos on jo ennestään miellyttäjäluonne.

Itsekin tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että olen mennyt ja tehnyt oman mieleni mukaan. Aika on todistanut huolen aiheettomaksi: tosiasiassa en ole joutunut laiminlyömään yhtään tärkeää ja merkityksekästä ihmissuhdetta tekemieni päätösteni takia. Päinvastoin, ulkomailla asuminen on vahvistanut vanhoja sekä nykyisiä sosiaalisia verkostoja ja muistuttanut niiden todellisesta arvosta.

On monta syytä lähteä toteuttamaan itseään omalta tuntuvalla polulla. Toteuttamatta jääneet asiat harmittavat ikuisesti, ja juuri tämän takia elämään kuuluu tarttua kaksin käsin, vahvalla otteella.

Miksi? Koska joku tulee aina sanomaan poikkipuolisen sanan. Epäilemään, kyseenalaistamaan ja vähättelemään. Keksimään tekosyyn puolestasi. Vastaanrimpuilu on suositeltavaa, jollei täysin pakollista. 

Riskejäkin löytyy: sivutuotteena saattaa syntyä äärimmäistä onnellisuutta.

Olkaa urheita, naiset!

Kommentit (13)
  1. Kiitos tästä tekstistä aivan hirveästi!! Itse en lähtenyt kuin pohjanmeren toiselle puolen, mutta samoja fiiliksiä on riittänyt. Hitto, kaikkihan on paremmin kuin kuvittelin, hyvä saada näpäytyksiä vähän väliä! Kiitos kiitos kiitos!

  2. Tämä postaus tuli juuri oikeaan ajankohtaan. Asun ulkomailla ensimmäistä kertaa vähän pidemmän pätkän ja viimeisen parin viikon aikana olen kokenut alkuhuuman jälkeistä kulttuurishokkia, kaikki ärsyttää. Kuitenkin tämä on juuri sitä mikä vie minua kohti unelmiani enkä haluaisi olla missään muualla!

    Mielessä on jo suunnitelma ensi vuodelle, mutta vuosien varrella edesmenneen isäni motto ”päivä kerrallaan” on alkanut avautumaan kaikessa merkityksessään.

    Tekstisi jaksavat kyllä inspiroida vuodesta toiseen. Kiitos! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *