Tyttökavereista

 

”En mä oikeasti halunnut tyttöä tänne.” 

Totesi kämppikseni Tiffani minusta aamuyön pikkutunneilla eteisemme käytävällä.

 

Minua nauratti, ja sitten nauratti kyllä Tiffaniakin. Liekö asialla ollut muutama drinkki, mutta siinä ja silloin elo asunnon ensimmäisenä naispuolisena kolmantena pyöränä ei tuntunutkaan ihan hirveältä.

Olimme nimittäin yhteistuumin huomanneet, että kolmen poikatytön taloudessa olikin ihan kiva asustaa.

 

Minulla ei ole koskaan ollut kuin kourallinen hyviä tyttökavereita. Tyttöjä, joiden seurassa on voinut pistää tuulemaan kuin jätkien kesken konsanaan ja joille asiat sanotaan selvästi eikä kierrellen. Kun poikien kanssa jokainen mutka on suora, muunlaiseen kanssakäymiseen on vaikea sopeutua. Reiluja on oltava aina, ja tikusta saa silmään korkeintaan se, joka mainitsee keskustelussa hiustenpidennykset tai manikyyrit.

Täällä olen tutustunut moniin mahtaviin naisiin. Tyttöihin, jotka silittävät sisarellisesti tukkaa, kun kasvoillani on huolestunut ilme. Sellaisiin, joita ei haittaa, vaikka kesämekolle läikkyy hiukan itsetehtyä sangriaa. Kynnet voi maalata puiston nurmikolla, eikä ole niin viimeisen päälle, vaikka sinistä väriä eksyy vähän kynsinauhoillekin. Meikeistä emme juttele edelleenkään, mutta nyökyttelemme toisillemme ymmärtäväisesti, kun puhumme mieliämme painavista asioista.

 

Pojat — vaikka teillä on aina erityinen paikka sydämessäni, yksi asia on varma. 

Teiltä en saa koskaan mekkoa lainaan, kun minun on päätettävä 15 minuutissa, mitä laitan päälleni juhliin. 

Sitä varten tarvitaan mielettömiä mimmejä.