Yksinäisistä hetkistä
Kuluneella viikolla juutuin kotiin.
Tein töitä kotoa, söin lounaani kotona. Siivosin talon, lakkasin varpaankynnet ja katsoin kaksi elokuvaa.
Ensimmäiset kaksi päivää olin täysin pihalla maailman menosta. Ihmisten ilmoilla kävin vasta keskiviikkona maidonhakureissulla korttelissani sijaitsevassa minimarketissa. Loppuviikosta uskaltauduin pyöräreissulle, ja perjantaina söin jo ulkona. Katselin vähän ihmisiä ja hiljalleen syttyviä jouluvaloja.
Viikon verran olin todella yksin.
Viiden ja puolen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen luulisi, että siihen olisi jo tottunut – yksinoloon. Eipäs vaan.
Joskus se pelottaa, joskus ei. Yleensä vähän nurinkurisella tavalla. 19-vuotiaana, juuri Pariisiin muuttaneena naisenalkuna se ei hurjistuttanut yhtään – vaikken puhunut kieltä, enkä tuntenut ristin sielua kuukausiin. Yksinäisyydestä tuli niin tavallista, että se alkoi tuntua kotoiselta. Oli pienet suunnitelmat ja sitäkin piskuisemmat ilot. Oli kiva käydä yksin ruokakaupassa, ottaa valokuvia ja katsella taivasta jääkylmän yksiön kattoikkunasta. Löytää ystäviä tuntemattomista, sattumanvaraisista ohikulkijoista. Antaa sattua ja tapahtua.
Elämäntilanne oli uusi ja jännittävä, mutta pelottanut se ei yhtään.
Syksyisin se iskee joskus. Kaipuu varmaan paikkaan tuttujen kasvojen keskelle. Oman kielen ja kulttuurin pariin. Sitten se menee taas ohi. Miljoonakaupunki on varmasti yksinäisin paikka, jossa asua, ja tuntuu, että olen saanut oppia yksin olemisesta aitiopaikalla. Se tulee kaupan päälle, kun valitsee elämäntyylikseen juurettoman ajelehtimisen.
Vaikka rohkeutta löytyykin takataskusta, on ainakin yksi asia, jota pelkään vielä naurettavan paljon: yksin matkustamista. Sanotaan, että ihminen on sinut itsensä kanssa vasta silloin, kun yksinolosta tulee täysin luonnollista. Niinpä vasta siinä vaiheessa, kun reppureissaan huoletta vierailla mailla, ainoana seuranani laukkaava mielikuvitus, tiedän saaneeni erävoiton.
Ja se päivä koittaa vielä.
Muistutuksena kauniista, yksinäisistä hetkistä listasin itselleni asioita, joita en haluaisi jakaa kenenkään muun kanssa:
Viipyilevä illallinen lempikasvisravintolassa. Ohi kulkevien ihmisten katselu, keittiöstä tulviva ruoan tuoksu ja aina täysi kahvikuppi.
Pitkät, oivalluksentäyteiset pyörämatkat kotikaupungissa. Kera kypärän, bien sûr.
Manhattanin taivaanranta, leppoisasti keinuva East River ja hiljaiset hetket omassa salapaikassa. Tänne ei ketä tahansa viedä.
Mitä te teette yksinäisinä hetkinä?