Miten sun sunnuntai on sujunut?

Itse nukuin aika pitkään, söin hyvän ja pitkän aamupalan ja siivosin vähän. Tutustuin toimittajanaapuriimme, joka on arktisiin alueisiin (esim. Suomeen) erikoistunut toimittaja, kävelin katujen aurinkoisia puolia kahvilaan ja rautakauppaan ja katsoin ensimmäisen jakson The Crownin kolmatta tuotantokautta. Niin ja tuijotin viisi minuuttia leppäkertun liikkeitä huonekasvini lehdellä.

Kelataanpas vähän takaisin.

Muistatko, kun joku aika sitten kerroin, miten siemenistä kasvattamiini granaattiomenakasveihin oli iskenyt joku tuholaislauma. Ahkera suihkuttelu ja lehtien peseminen karkottivat ötökät hetkeksi, mutta uudessa kodissa tahmeita jälkiä jättävät eläimet löysivät taas kasvin.

Ensin lehdet kellastuivat, sitten putosivat, kunnes jäljellä oli lähes kalju haaroittuva oksakokoelma, jonka muutamassa haarassa kasvoi pieniä lehtiä.

Tunti sitten istuin olkkarin sohvalla, samalla jossa nytkin konettani naputtelen, kun huomasin jalkojeni vieressä pienen leppäkertun. Keskustelu huoneen toisella laidalla töitä tekevän poikaystäväni kanssa kulki suunnilleen näin.

Minä: Hei kato, meidän sohvalla on leppäkerttu! Ja se on vauva, koska sillä on vain kaksi mustaa pistettä. Kun mä olin lapsi, niin uskoin, että pisteiden määrä kertoo, kuin monta vuotta se leppäkerttu on.
P: Haha. Mutta ethän sä siis enää usko niin…
Minä: Öö, en kai… (Todellisuudessa en ollut ennen tätä hetkeä milloinkaan kyseenalaistanut uskomusta.)
P: Haluatko, että laitan sen sun kasveihin?
Minä: Miksi ihmeessä mä haluaisin, että laitat leppäkertun mun kasveihin?! Sehän saattaa vaikka syödä niiden lehtiä.
P: Ei leppäkertut syö lehtiä, vaan ötököitä. Äiti opetti mulle niin, kun olin pieni.
Minä: Oikeasti?! Viedään se sitten keittiöön, koska siellä kasvien lehdillä on tuholaisia.

Ja niin poikaystäväni laski kaksipisteisen leppäkertun granaattiomenan lehdelle, jonka pinnalta se alkoi rauhallisesti syödä tuholaisten jälkeensä jättämiä munia ja tyhjiä kuoria. Miksi mä en tiennyt tätä aiemmin?!

Sunnuntai-illan suunnitelmissa on seurata, josko leppäkerttu kävisi jopa elävien ötököiden kimppuun. Jännittää.

Olen jo jonkin aikaa seuraillut kirjorönsyliljan vaiheita kylppärimme pohjoisikkunalla. Kasvista nimittäin on sojottanut pitkä vahva varsi, jota olen yrittänyt käännellä niin, ettei se ole kovasti tiellä suihkussa käydessä.

Hiljattain huomasin, että varteen on ilmestynyt pieniä nuppuja, ja tällä viikolla yksi nupuista on vihdoin auennut! Kukka on herkkä, hento ja valkoinen – söpö, sanoisi varmaan kummityttöni, jonka mielestä kaikki pieni on suloista. Komppaan häntä, tuleehan totuus lasten suusta.

Hankin rönsyliljan noin vuosi sitten sateisena sunnuntaiaamuna Columbia Roadin kukkamarkkinoilta. (Yksi markkinoiden lähellä asumisen parhaita puolia oli se, että huonolla säällä kojuista pystyi tekemään parhaat löydöt, eikä sateenvarjon ja kasvikassin kanssa tarvinnut taistella kotiin montaa minuuttia.) Sinä sunnuntaina metsästin kasvia, joka pärjäisi kosteassa kylpyhuoneessa, jonka pohjoiseen aukeava pieni ikkuna oli maitolasia ja usein auki. Onko teillä perhoskasveja (butterfly plants), kysyin yhdeltä myyjältä, joka jotenkin ymmärsi kuin ymmärsikin, että oikeasti haaveissa olisi hämähäkkikasvi eli spider plant.

Maksoin siitä muutaman punnan ja panin kylpyhuoneen ikkunalaudalle.

Kasviin kasvoi varsi ja varteen uuden kasvin alku. Kasvoi toinenkin.

Kun syyskuussa muutimme nykyiseen kotiimme, pääsi rönsylilja taas värittämään kylppäriä, tutunoloisen maitolasisen pohjoisikkunan eteen. Pari viikkoa muuton jälkeen lähdimme viikoksi Italiaan, ja kun kotiin palattuamme tein kasvikierrosta (tämä on yksi ensimmäisistä asioista, jonka etenkin viikonloppua pidemmiltä reissulta palatessa teen), huomasin, että toinen varsista oli ruskea ja kuolleen oloinen. Sen päässä ollut verso kyllä vielä vihersi, mutta näytti siltä, ettei emokasvin ravintoputki enää toiminut. Leikkasin varren ja laitoin verson vesilasiin. Muutama päivä myöhemmin kääntelin taas kasvia ja naps – niin katkesi toinenkin varsi. Pistin verson siihen samaan vesilasiin ja surin hetken roikkuvien rönsyjen menetystä.

Mutta kuten elämässä monesti käy, jonkun menetys on uuden alku ja rönsyjen putoaminen teki tilaa kukinnolle. Aion nauttia kukista niin kauan kuin ne jaksavat kukkia ja yrittää luottaa siihen, että niidenkin jälkeen kasvaa uusi varsi. Uusi alku. Koska jos Afrikasta kotoisin oleva kasvi onnistuu kukkimaan pienellä pohjoisikkunalla Englannin pimeässä syksyssä, on aika moni muukin asia mahdollista.