Xx, ylpeä kasvimama

Jaoin tämän kuvaparin eilen Instagramissa. Siinä on kumiviikunani viime vuoden kesäkuussa ja sama kasvi viime viikonloppuna.

En voi uskoa, kuinka paljon se on kasvanut vuodessa! Xx, ylpeä kasvimama

Kumiviikuna on meidän ensimmäinen yhteinen kasvimme, se sama, jonka ostimme Lontooseen muutettuamme kotikaupunginosamme sunnuntaisilta kukkamarkkinoilta viidellä punnalla. Ostettaessa siinä oli ehkä seitsemän melko vaatimatonta lehteä ja koko kasvi mahtui pieneen muovipussiin.

Alempi kuva on viime kesäkuulta, jolloin kasvi oli asunut meillä pari kuukautta. Lehtiä 8, korkeus noin 25 cm.

Loppukesän, syksyn ja talven kumiviikuna puski sinnikkäästi uusia lehtiä, yleensä toinen toistaan suurempia. Ensin se kasvattaa punertavan tönön, joka jossain vaiheessa alkaa aueta. Kun lehtirulla on auennut tarpeeksi, putoaa sitä suojannut ohut kuori. Yleensä en tosin jaksa odottaa kuoren tipahtamista, vaan irrotan sen käsin, kun koen ajan koittaneen.

Keväällä vaihdoin kumiviikunan mullat. En siirtänyt sitä isompaan ruukkuun, mutta kannustin juuria kauemmaksi pohjarei’istä, koska innokkaimmat tunkivat sieltä jo ulos. Sittemmin paksummat juuret ovat viihtyneet ruukussa hyvin, joskin yhden ilmajuuren viikuna kasvatti mullan pinnalle.

Kasvoi lisää uusia lehtiä, joita jaksoin pyyhkiä märällä sienellä ehkä kerran kahdessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten tuskailin, mitä kasville tekisin. Katkoisinko varren ja yrittäisin saada sitä haarautumaan? Nyppisinkö pois alimmat lehdet, jotka lerpattavat ruukun päällä? Antaisinko vain kasvaa, kunnes katto tulee vastaan? Yrittäisinkö suoristaa vinoon kasvaneen varren? Katsoin videoita ja harkitsin tätä, koska tuntui siltä, että johonkin pitäisi ryhtyä.

Sitten törmäsin tuohon viime kesänä ottamaani kuvaan ja yhtäkkiä olinkin ylpeä kasvimama. Viikunahan on kasvanut ihan järjettömästi! Tuli ihan oikeasti ylpeä olo, vaikka minun viherpeukaloimiseni sijaan eteläikkunalla ja talvisin sopivan viileällä ja kostealla asunnollamme taitaa olla pyrähdyksen kanssa huomattavasti enemmän tekemistä.

Muistin, että tämänkin takia rakastan huonekasveja. Että aina ei tarvitse niin kovasti yrittää ja hoivata ja suorittaa ja silti voi onnistua.

Tilanne nyt, heinäkuussa 2019: 25 lehteä, korkeus noin metrin.

Loppukevennyksenä vielä kuva kulisseista. Halusin ikuistaa vaikuttavaksi venähtäneen kumiviikunan ja toimia itse kuvassa mittatikkuna. Pienessä asunnossa sopivan siistin kuvaustaustan löytäminen ei kuitenkaan ole aina kovin helppoa…