Viherseinistä, saasteista ja lempituoksuista

No nyt ne uudet työt ovat todella alkaneet, eikä arjessa enää ole juuri aikaa käydä kasvitieteellisissä puutarhoissa hengittelemässä.

Toimistomme sijaitsee Lontoon keskustassa kätevällä paikalla. Melko lähellä kuningattaren omistamat joutsenet uiskentelevat St. Jamesin puistossa, eikä Thamesin rantaankaan ole pitkä matka. Aivan lähialue on kuitenkin kiireistä Lontoota: saasteista, ruuhkaista ja rakenteilla. Betoniviidakkoa, josta ei lounastauon aikana oikein ehdi paeta. Siellä ei mieli rauhoitu tai keuhkot täyty raikkaasta ilmasta.

Olen kuitenkin, ja ehkä juuri siksi, löytänyt ihan kotini läheltä kasvihuoneiden korvikkeen – paikan, jossa melkein huomaamatta tulee vedettyä muutama syvä keuhkollinen. Se sijaitsee kotimatkani varrella, ja ruuhkaisen undergroundin ja meluisan overgroundin jälkeen se on taivaallinen.

Siellä on punatiilinen korkea aita, joka erottaa yöksi suljettavan puiston tennis- ja jalkapallokentistä. Massiivista aitaa peittävät köynnökset ja sen edessä kasvavat trooppiset ja kotoisat kasvit. Aita on kuin pitkä viherseinä, ehkä kolme kertaa minun korkuiseni.

Kohtaan seinän, kun olen astunut puiston ensimmäisistä porteista. Kotiin on vielä parisataa metriä, kaikki se puiston läpi. Ei enää autoja – riittää että varoo lippurugbyn pelaajia, pallon perässä juoksevia koiria ja pyöräileviä lapsi- ja teiniporukoita.

Aidan lähellä on yleensä vähän kosteaa, Englannissa kai yleensäkin on. Silloin hengitän syvään ja kuvittelen, että vihdoinkin olen raittiissa ilmassa.

Lepuutan myös silmiäni: uskon tutkimuksiin, joiden mukaan silmä lepää vihreää katsoessa, sillä sävy on väreistä luonnollisin. Siksi pidän myös tietokoneeni ja puhelimeni taustakuvat vihertävinä.

Välillä hidastan, jos tuntuu siltä, etten ole vielä rauhoittunut tarpeeksi.

Tällaiset paikat ovat mulle todella tärkeitä. Rakastan asua suuressa kaupungissa, mutta tarvitsen luontoa, vihreää ja vettä. Tarvitsen puistoja, puita ja vehreyttä. Englantiin muuttaessani ihmettelin ensin, miksi täällä monissa puistoissa ei ole juuri mitään kukkaistutuksia. Enää en kaipaa niitä, vaan iloitsen seiniä kiipeävistä köynnöksistä, ruusupuskista ja isoista puista. Luonnollisuudesta ja helppohoitoisuudesta ja siitä, että ilmassa tuoksuu kukkien sijaan raikkaus, lempituoksuni.