Jos olisi italialainen puutarha

Jos minulla olisi italialainen puutarha, kasvattaisin siellä hedelmiä. Olisi yksi kiiviköynnös, viikunapuu, luumuja, kirsikoita, sitruksia ja granaattiomenoita. Kävelisin siellä puiden seassa kevyessä mekossa ja iltaisin kietoutuisin villapaitoihin ja ripustaisin oksille valoja ja järjestäisin juhlia.

Hankkisin tomaatintaimia ja tukisin niitä kepeillä tai seinää vasten. Alkuun erilaisia, jotta löytäisin suosikkini. Sitten veisin tuliaisina makeita pikkutomaatteja, halkaisisin ne kahtia ja laittaisin uuniin hyvän oliiviöljyn kanssa – aivan niin kuin yksi vanhempi italialainen arkkitehtipariskunta muutama vuosi sitten Ranskan Bretagnessa sen jälkeen, kun he olivat pysäyttäneet yrityksemme yhdistää ”vääränlainen” pastatyyppi ja kastike. Vaikka minulla olisi italialainen puutarha, en silti välittäisi jostain vanhoista ruokasäännöistä.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, pitäisi siellä olla palmupuu. Aina sen nähdessäni tuntuisi siltä kuin olisi lomalla. Siitä tunteesta minä tykkään.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, istuttaisin sinne varmaan myös kukkia. Niiden kanssa pyytäisin apua äidiltäni, koska kukista en tiedä paljon mitään. Tosin tuskin äitinikään tietää paljon italialaisista kukista, joten varmaan yrittäisin nyhtää tietoa paikallisilta. Lataisin ehkä sellaisen sovelluksen, joka tunnistaa kukkia kuvien perusteella ja kurkkisin sitten aitojen yli toisten puutarhoihin.

Siellä kasvaisi varmaan myös kaktuksia, koska vaikka en niistä juuri pidäkään, olisi niille paikkansa italialaisessa puutarhassa. Poikaystäväni unelmien italialaisessa puutarhassa olisi sitä paitsi liskoja, joten niitä varten olisin valmis rakentamaan kivikkopuutarhan.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, kasvattaisin siellä myös muita hyötykasveja: salaatteja, retiisejä, yrttejä, munakoisoja ja artisokkia. Poikaystäväni valmistaisi niistä yksinkertaisia ruokia italialaisen isänsä resepteillä.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, en kuitenkaan haluaisi ottaa siitä stressiä. Ehkä etanat söisivät kaikki vihannekset ja kukat kuivuisivat auringonpaahteessa. Silloin ostaisin kasvikset paikalliselta torilta ja ihailisin kukkia toisten puutarhoissa, kutsuisin silti ihmisiä kylään ja iloitsisin sitten vaikka liskoista.

* * *

Jos minulla olisi italialainen puutarha oli yksi lempiajanviihteistäni pari viikkoa sitten, kun lomailimme Etelä-Italiassa. Lokakuussa Pugliassa kasvoi lähinnä oliivipuita ja opuntiakaktuksia, ja niitä minä sitten osoittelin, kun ajelimme pitkin rannikkoa, joka oli turisteista ja palveluista lähes autio. Pienissä kaupungeissa tuijottelin ihmisten parvekkeita ja ovien edustoja, hymyilin ikkunoista kurkkiville mummoille ja papoille ja mietin, että mitä söisin seuraavaksi.

Viime aikoina olen leikkinyt myös vaarallista leikkiä nimeltä ”Jos minulla olisi puutarhapalsta…”, jonka realistisuutta varjostaa se, että asuinalueellani siirtolapuutarhapalstoille on jopa kuuden vuoden jono.

Minulla ei ole italialaista puutarhaa tai bermondseylaista palstaa, ainakaan vielä tai juuri nyt, mutta minulla on lontoolainen oven edusta. Pohjoisen puoleinen mutta tilava, sellainen jossa voisi kasvattaa varmaan ainakin yrttejä, salaattia ja jotain kukkiakin. Haaveilen lehtikaalisadosta ja puhelimessani on huhtikuun alussa muistutus siementen kylvämiseksi. Talveksi haluaisin oven eteen ruukkuun jonkun ison viherkasvin, mutta en vielä tiedä, mikä laji pärjäisi Lontoon talvessa.