Jos minulla olisi italialainen puutarha, kasvattaisin siellä hedelmiä. Olisi yksi kiiviköynnös, viikunapuu, luumuja, kirsikoita, sitruksia ja granaattiomenoita. Kävelisin siellä puiden seassa kevyessä mekossa ja iltaisin kietoutuisin villapaitoihin ja ripustaisin oksille valoja ja järjestäisin juhlia.

Hankkisin tomaatintaimia ja tukisin niitä kepeillä tai seinää vasten. Alkuun erilaisia, jotta löytäisin suosikkini. Sitten veisin tuliaisina makeita pikkutomaatteja, halkaisisin ne kahtia ja laittaisin uuniin hyvän oliiviöljyn kanssa – aivan niin kuin yksi vanhempi italialainen arkkitehtipariskunta muutama vuosi sitten Ranskan Bretagnessa sen jälkeen, kun he olivat pysäyttäneet yrityksemme yhdistää ”vääränlainen” pastatyyppi ja kastike. Vaikka minulla olisi italialainen puutarha, en silti välittäisi jostain vanhoista ruokasäännöistä.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, pitäisi siellä olla palmupuu. Aina sen nähdessäni tuntuisi siltä kuin olisi lomalla. Siitä tunteesta minä tykkään.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, istuttaisin sinne varmaan myös kukkia. Niiden kanssa pyytäisin apua äidiltäni, koska kukista en tiedä paljon mitään. Tosin tuskin äitinikään tietää paljon italialaisista kukista, joten varmaan yrittäisin nyhtää tietoa paikallisilta. Lataisin ehkä sellaisen sovelluksen, joka tunnistaa kukkia kuvien perusteella ja kurkkisin sitten aitojen yli toisten puutarhoihin.

Siellä kasvaisi varmaan myös kaktuksia, koska vaikka en niistä juuri pidäkään, olisi niille paikkansa italialaisessa puutarhassa. Poikaystäväni unelmien italialaisessa puutarhassa olisi sitä paitsi liskoja, joten niitä varten olisin valmis rakentamaan kivikkopuutarhan.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, kasvattaisin siellä myös muita hyötykasveja: salaatteja, retiisejä, yrttejä, munakoisoja ja artisokkia. Poikaystäväni valmistaisi niistä yksinkertaisia ruokia italialaisen isänsä resepteillä.

Jos minulla olisi italialainen puutarha, en kuitenkaan haluaisi ottaa siitä stressiä. Ehkä etanat söisivät kaikki vihannekset ja kukat kuivuisivat auringonpaahteessa. Silloin ostaisin kasvikset paikalliselta torilta ja ihailisin kukkia toisten puutarhoissa, kutsuisin silti ihmisiä kylään ja iloitsisin sitten vaikka liskoista.

* * *

Jos minulla olisi italialainen puutarha oli yksi lempiajanviihteistäni pari viikkoa sitten, kun lomailimme Etelä-Italiassa. Lokakuussa Pugliassa kasvoi lähinnä oliivipuita ja opuntiakaktuksia, ja niitä minä sitten osoittelin, kun ajelimme pitkin rannikkoa, joka oli turisteista ja palveluista lähes autio. Pienissä kaupungeissa tuijottelin ihmisten parvekkeita ja ovien edustoja, hymyilin ikkunoista kurkkiville mummoille ja papoille ja mietin, että mitä söisin seuraavaksi.

Viime aikoina olen leikkinyt myös vaarallista leikkiä nimeltä ”Jos minulla olisi puutarhapalsta…”, jonka realistisuutta varjostaa se, että asuinalueellani siirtolapuutarhapalstoille on jopa kuuden vuoden jono.

Minulla ei ole italialaista puutarhaa tai bermondseylaista palstaa, ainakaan vielä tai juuri nyt, mutta minulla on lontoolainen oven edusta. Pohjoisen puoleinen mutta tilava, sellainen jossa voisi kasvattaa varmaan ainakin yrttejä, salaattia ja jotain kukkiakin. Haaveilen lehtikaalisadosta ja puhelimessani on huhtikuun alussa muistutus siementen kylvämiseksi. Talveksi haluaisin oven eteen ruukkuun jonkun ison viherkasvin, mutta en vielä tiedä, mikä laji pärjäisi Lontoon talvessa.

Me muutettiin. Minä, poikaystäväni ja kasvit.

Muuttopäivää varten kiedoin kasvit töistä tuomiini sanomalehtiin, teippasin ja pussitin. Isoimmat laitoin vain muovipusseihin, koska tabloidkokoisista lehdistä ei olisi niiden ympärillä ollut paljon iloa.

Kesäisenä syyskuun lauantaina ajoimme kaksi kertaa yli Tower Bridgen, minä pitelin jalkojeni välissä olevia kasveja pystyssä, otin kuvia ja olin aika onnellinen.

Ja täällä me nyt sitten ollaan. Thamesin eteläpuolella asunnossa, jossa on kaksi etelään aukeavaa ikkunaa, jokaisessa huoneessa leveät ikkunalaudat ja ulko-oven edessä tilaa jollekin vihreälle. Olemme siivonneet ja järjestelleet hiljalleen, jotenkin edellisen asunnon puunaamisen jälkeen energia ei ole enää ihan riittänyt uuteen kotiin, joka edellisten asukkaiden tilaamasta ammattimaisesta siivouksesta huolimatta oli monesta paikasta pinttyneen likainen.

Asunnon etsimiseen kului hyvä siivu elokuusta, ja syyskuu meni pakatessa, siivotessa ja asioita järjestellessä. Sitäkin piti stressata, että onko siellä uudessa asunnossa sittenkään tarpeeksi valoisaa. Siellä ei taida olla ikkunalautoja, joten mihinköhän panen kaikki kasvini, pohdin äidilleni puhelimessa pari päivää ennen muuttoa. (Muuttopäivänä sitten selvisi, että huoli oli stressimielen turha tuotos.)

Vielä on kaikenlaista laitettavaa, mutta kasvit ovat taas ikkunalaudoilla, nauttivat valosta ja tilasta. Viime viikonloppuna vietin aamupäivän maailman (tai ainakin Lontoon) ensimmäisillä huonekasvifestareilla, joilta toin kotiini aimon annoksen inspiraatiota, tietoutta huonekasvien eettisyydestä sekä kasviaiheisen piirroksen, josta olen oudon ylpeä.

Yhtään uutta kasvia en ole tähän kotiin sen sijaan vielä tuonut, mutta eiköhän senkin aika tule.

Pysy siis kuulolla, koska täällä ollaan!