No nyt ne uudet työt ovat todella alkaneet, eikä arjessa enää ole juuri aikaa käydä kasvitieteellisissä puutarhoissa hengittelemässä.

Toimistomme sijaitsee Lontoon keskustassa kätevällä paikalla. Melko lähellä kuningattaren omistamat joutsenet uiskentelevat St. Jamesin puistossa, eikä Thamesin rantaankaan ole pitkä matka. Aivan lähialue on kuitenkin kiireistä Lontoota: saasteista, ruuhkaista ja rakenteilla. Betoniviidakkoa, josta ei lounastauon aikana oikein ehdi paeta. Siellä ei mieli rauhoitu tai keuhkot täyty raikkaasta ilmasta.

Olen kuitenkin, ja ehkä juuri siksi, löytänyt ihan kotini läheltä kasvihuoneiden korvikkeen – paikan, jossa melkein huomaamatta tulee vedettyä muutama syvä keuhkollinen. Se sijaitsee kotimatkani varrella, ja ruuhkaisen undergroundin ja meluisan overgroundin jälkeen se on taivaallinen.

Siellä on punatiilinen korkea aita, joka erottaa yöksi suljettavan puiston tennis- ja jalkapallokentistä. Massiivista aitaa peittävät köynnökset ja sen edessä kasvavat trooppiset ja kotoisat kasvit. Aita on kuin pitkä viherseinä, ehkä kolme kertaa minun korkuiseni.

Kohtaan seinän, kun olen astunut puiston ensimmäisistä porteista. Kotiin on vielä parisataa metriä, kaikki se puiston läpi. Ei enää autoja – riittää että varoo lippurugbyn pelaajia, pallon perässä juoksevia koiria ja pyöräileviä lapsi- ja teiniporukoita.

Aidan lähellä on yleensä vähän kosteaa, Englannissa kai yleensäkin on. Silloin hengitän syvään ja kuvittelen, että vihdoinkin olen raittiissa ilmassa.

Lepuutan myös silmiäni: uskon tutkimuksiin, joiden mukaan silmä lepää vihreää katsoessa, sillä sävy on väreistä luonnollisin. Siksi pidän myös tietokoneeni ja puhelimeni taustakuvat vihertävinä.

Välillä hidastan, jos tuntuu siltä, etten ole vielä rauhoittunut tarpeeksi.

Tällaiset paikat ovat mulle todella tärkeitä. Rakastan asua suuressa kaupungissa, mutta tarvitsen luontoa, vihreää ja vettä. Tarvitsen puistoja, puita ja vehreyttä. Englantiin muuttaessani ihmettelin ensin, miksi täällä monissa puistoissa ei ole juuri mitään kukkaistutuksia. Enää en kaipaa niitä, vaan iloitsen seiniä kiipeävistä köynnöksistä, ruusupuskista ja isoista puista. Luonnollisuudesta ja helppohoitoisuudesta ja siitä, että ilmassa tuoksuu kukkien sijaan raikkaus, lempituoksuni.

1. Jotkut bambulajit voivat kasvaa jopa metrin päivässä. Yhdessä päivässä! Tämän saman faktan tarjosi muuten myös Google Assistant, kun pyysin sitä kerran kertomaan kasveihin liittyvän faktan. Ja sitten kun pyysin kertomaan toisen, kuulin saman tiedon uudelleen.

2. Aikoinaan oli sellainen ammattikunta kuin kasvinmetsästäjä. Kew Gardensin ensimmäinen kasvinmetsästäjä oli Francis Masson, joka vuonna 1772 matkusti Afrikkaan tutkimusmatkailija (ei sekään pöllömpi ammatti!) James Cookin laivassa. Parin Afrikassa viettämässä vuoden aikana Masson lähetti kotiin menestyksekkäät 500 uutta kasvilajia.

Mielikuvissani kasvinmetsästäjä oli sellainen henkilö, joka kuuli jostain eksoottisesta lajista tai näki siitä tehdyn maalauksen ja matkasi sitten ympäri maailmaa laivoin, junin, hevosin ja elefantein etsien tuota mystistä kasvia. Visuaalisesti kasvinmetsästys näyttää mielessäni aikalailla samalta kuin Maailman ympäri 80 päivässä -piirrossarja.

Täältä voi lukea lisää Francis Massonista, joka elämänsä aikana löysi yli 1 700 uutta kasvilajia muun muassa Etelä-Afrikasta, Azoreilta ja Pohjois-Amerikasta ja joutui reissuillansa sekä sotilaiden että merirosvojen vangiksi.

3. Oletko kuullut Pitcairnista? Yksi maailman syrjäisimmistä asutuista paikoista sijaitsee Tyynenmeren keskellä lähellä ei mitään. Britannian siirtokunnassa asuu noin 50 ihmistä, jotka ovat tropiikkiin vuonna 1790 saapuneiden Bounty-laivan kapinallisten ja heidän mukanaan matkustaneiden tahitilaisten jälkeläisiä. Parhaimmillaan Pitcairnia asutti noin 200 ihmistä, mutta kaukainen sijainti ja puutteelliset mahdollisuudet ovat ajaneet monet muualle. Jo yläasteikäiset lapset joutuvat käymään koulunsa joko kotona tai Uudessa-Seelannissa yli 5 000 kilometrin päässä.

Kuuntelin vähän aikaa sitten saaresta kokonaisen kiinnostavan podcast-sarjan, enkä ollut alkuun ihan varma, oliko kyseessä tekaistu vai todellinen kertomus. Kun kasvihuoneessa sitten näin tämän pitcairnilaisen kasvin, sain viimeistään vahvistuksen sille, että Pitcairn on ihan oikea saari. Jos saaren historia ja nykypäivä outoine käänteineen ja skandaaleineen kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Extremities-podcastia.

Tämä kukka on nimeltään Abutilon pitcairnense, englanniksi Yellow Fatu. Kasvin luultiin täysin hävinneen, kunnes vuonna 2003 luonnosta löydettiin yksi elossa oleva yksilö. Yksinäisen kasvin rinnalle istutettiin kolme siemenestä kasvatettua taimea, mutta ne kaikki tuhoutuivat mutavyöryssä vuonna 2005. Nykyään kasvi kukkii siis vain kasvitieteellisissä puutarhoissa.

4. Tämä on orjanlaakeri eli piikkipaatsama eli englanniksi holly. Lajin naaraspuut kasvattavat punaisia marjoja, jotka pitävät monet eläimet hengessä läpi kylmien talvien. Kasvifaktana opin ensinnäkin sen, että on olemassa koiras- ja naaraspuita, sekä sen, että kasvimaailmassakin on sukupuolirooleja.

5. Kiivit ovat oikeasti peräisin Kiinasta! Eivät siis suinkaan Uudesta-Seelannista, vaikka maa onkin ovelasti ominut suosikkiaamiaishedelmäni. Kiinalaiseksi karviaiseksi kutsuttua kasvia oli viljelty maassa jo satoja vuosia, kun Hubein provinssissa matkalla käynyt uusiseelantilainen rehtori Mary Fraser toi siemeniä mukanaan Uuteen-Seelantiin 1900-luvun alkupuolella. Kiivi kasvista tuli vasta 1950-luvun lopulla, kun uusiseelantilaiset hedelmäkauppiaat nimesivät hedelmän maan kansallislinnun mukaan. Karviaisen maine oli vähän huono ja maailmanmaineeseen hedelmä nousikin vasta 1970-luvulla uudella nimellä. Nykyään Kiina on muuten maailman suurin kiivinkasvattaja.

Näiden faktojen myötä toivotan mainiota viikonloppua!