Tänne menen, kun haluan hengittää kunnolla
Kasvitieteelliset puutarhat ovat mun onnenpaikkojani, happy places.
Vehreydessä ja kosteudessa on helpompi pysähtyä ja hengittää, ja puhelimen selailun tai podcastien kuuntelun sijaan tekee mieli teroittaa muita aisteja: tuoksutella, tuntea ja lukea kirjaa.
Keväällä 2017 vietin paljon aikaa Lillen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siihen aikaan tein todella paljon töitä, opin ja haastin itseäni. Lisäksi asuin maassa, jonka kieltä en puhunut, ja asunnossa, jossa en aina voinut olla rennosti. En muistele sitä kevättä mitenkään kauhulla tai inholla, mutta välillä kaikki se mukavuusalueelta poikkeaminen oli vähän liikaa. Silloin minä pakenin viikonlopuksi Brysseliin tai Bryggeen, kahville Starbucksiin (sain jotain lohtua siitä, että olin paikassa, joka toimi ihan niin kuin odotinkin sen toimivan ja jossa ei tarvinnut yrittää puhua ranskaa), pitkille kävelylenkeille tai suosikkipaikkaani: Lillen kasvitieteellisen puutarhan pieneen kasvihuoneeseen.
Kasvihuoneessa ei melkein koskaan ollut ketään. Ja jos oli, niin sitten niille sanottiin bonjour ja hymyiltiin.
Siellä olin silloinkin, kun ystäväni kertoi olevansa raskaana ja samalla siitä, että oli ollut jo aiemminkin. Kävelin ympärinsä kasvihuoneen eri tasoja, hengitin kosteaa ilmaa ja mietin, miten onnellinen olen ystäväni puolesta. Olisi tehnyt mieli kertoa kaikille, miten erinomaisia uutisia juuri sain, mutta enhän mä sellaista osannut.
Samana kesänä muutin pariksi kuukaudeksi Brysseliin, mikä oli erinomainen päätös siitä huolimatta, että muutto pidensi työmatkaani huomattavasti. Tein edelleen paljon töitä, odotin muuttoa Berliiniin, pyöräilin helteisessä kaupungissa ja tiesin, että jotain isoa on tapahtumassa. Brysselin kasvitieteellisessä puutarhassa istuin varjossa lammen rannalla, yritin varmaan lukea kirjaa, mutta todellisuudessa odotin vain vastauksia viesteihini. Vatsanpohjassani oli perhosia.
Parin kuukauden päästä Berliinin kasvitieteelliseen puutarhaan oli pitkä pyöräilymatka. Oli helle, olin väsynyt ja onnellinen ja hämmentynyt. Elämässä tapahtui paljon ja tosi nopeasti, mutta puutarhassa pystyin vähän pysähtymään.
Sinä vuonna piti ilmeisesti hengitellä paljon. Ja syvään.
Kööpenhaminan kasvitieteellisessä puutarhassa olin äitini kanssa. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatkamme kahdestaan ja minusta tuntui aikuiselta. Nyt tuntuu ihanalta, että kävimme reissulla myös kasvitieteellisessä puutarhassa, sillä kasvit ovat meille kummallekin rakkaita ja kiinnostus niitä kohtaan nykyään yksi asioista, jotka jaamme.
Opiskeluaikoina Helsingin talvipuutarha oli oma pakopaikkani. Se oli aivan kotini lähellä, eikä kasvihuone silloin ollut vielä somevaikuttajien ja valokuvaajien täyttämä. Yleensä koko paikassa ei ollut melkein ketään, ja silloin siellä pystyi lukemaan kirjaa ja istuskelemaan ja miettimään syviä humanistin ajatuksia kaikessa rauhassa. (Siihen aikaan ei ollut edes älypuhelimia harhauttamassa Suurista Ajatuksista.)
Viimeksi kävin kasvitieteellisessä puutarhassa pari viikkoa sitten. Oli viimeinen arkipäivä ennen uusien töiden aloittamista ja vietin sen lähes parhaalla tietämälläni tavalla (ottaen huomioon, että kaikki rakkaat ja ystävät sadan kilometrin säteellä olivat tietenkin töissä): Lontoon kasvitieteellisessä puutarhassa, Kew Gardensissa. (Sieltä ovat myös nämä kuvat.) Puutarha on ihan valtava, enkä ehtinyt melkein viidessä tunnissa edes nähdä jokaista nurkkaa. Kolme isoa kasvihuonetta, lukuisia teemapuutarhoja, gallerioita, puita ja kävelyreittejä – elin unelmaani!
Sain puistosta inspiraatiota useampaankin kirjoitukseen, ja aionkin lähiaikoina kertoilla ainakin puumaisista kasveista, kasvitieteellisestä taiteesta ja siitä, mitä kenties tekisin, jos minulla olisi rajattomasti aikaa ja rahaa.
