Sensuroimaton äitiystilitys
Ensimmäinen äitienpäiväni keikkuu jo horisontissa, kolmen yön päässä. Lilyn leidit haastoivat pohtimaan, miten elämäni on muuttunut äitiyden myötä. Mitäs kysyitte. Vaadin, että jaksatte lukea koko vastauksen!
Tämä muuttui:
Itsenäisyydestä symbioosiin. Kyllä, itsenäisyys on menetetty lapsen myötä. Tämän muutoksen rajuutta on vaikea käsittää etukäteen, vaikka kuinka luulisi tietävänsä ja tiedostavansa. Itselläni tämä shokki (yhdistettynä koliikkimaisesti pari kuukautta putkeen rääkyneeseen vauvaan) laukaisi synnytyksen jälkeisen masennus-ahdistuksen, jossa rämmin useita kuukausia. En nauttinut äitiydestä aluksi pätkääkään – tai siis erittäin, erittäin vähän, vain pieninä hetkinä. Pelko ja elämänhallinnan menettämisen tunne jyräsi kaiken muun alleen. En voinut tajuta, että tuo on nyt tuossa koko ajan ja minun täytyy pitää se hengissä.
Erossaolo on jumalattoman vaikeaa. Luulin vielä raskausaikana, että olen sellainen rento äiti, joka voi lähteä hotelliin nukkumaan univelkojaan pois kun lapsi on pari kuukautta vanha. Ehei. Sulo on miltei vuoden, enkä ole voinut olla erossa hänen luotaan yhtäkään yötä. Sitä ollaan suunniteltu, ja olen siitä haaveillut, mutta viime hetkellä sydän alkaa hakata hermostuksesta. En vaan pysty. Sitä ei voi järjellä selittää. Päivällä erossa olo kyllä sujuu, ja baarissakin voi riekkua miltei valomerkkiin, mutta ennen aamua sen pienen palleron kylkeen on päästävä. Muuten tuntuu kuin joku ruumiinosa puuttuisi. Tämä on outoa, jännää, vähän ahdistavaa, mutta jotenkin liikuttavaakin.
Uni. Minulla on valtava unentarve. Se on yksi syy, miksi päätin ryhtyä freelanceriksi ja jättää päivätyöt toivottavasti pysyvästi. Vihaan heräämistä. Olen aamulla kiukkuinen, antisosiaalinen, tuskainen ja tokkurainen. Haluan herätä myöhään ja hitaasti. Ilman herätyskelloa en koskaan herää ennen kello yhdeksää. Olen arvioinut vuosien kokemuksella, että jokaöinen unentarpeeni on koko lailla minuutilleen 10 tuntia. Jo yksikin 7 tunnin yö syöksi minut täysin pateettiseen, teatraaliseen “siis mä kuolen, mä oon niin väsynyt!” -tilaan. Tähän peilaten on melko erikoista, etten ole nyt 10 kuukauteen nukkunut yli 4 tunnin pätkää. Siis en mitään kaukaisestikaan yhtä kokonaista yötä muistuttavaa. Ja tässä sitä porskutetaan.
Keho. Raskauden aikana painoa tuli 17 kiloa. Synnytysaamuna painoin 79,1 kiloa. Raskausaikana joka toinen hoki, että “liikakilot sulavat sitten ihan itsestään imettäessä”. Uskon, että joillekin käy niin. Minulle ei käynyt. Olen yhä 7 kiloa pulleampi kuin ennen tiineyttä, ja joudun vieläkin käyttämään joko legginsejä, sukkiksia tai äitiyrfarkkuja. Pre-vauvautumis-pillini ovat kaukainen haave. Pinnallista tai ei, tämä ketuttaa raskaasti ihan joka päivä. Syy on ihan oma: raskausaikana unohdin kaiken painonhallinnan ja herkutteluvaihde jäi päälle. Nyt siitä ei osaa luopua.
Toisaalta kehoonsa myös kiintyi uudella tavalla imetyksen vuotta. Kuten olen tällä palstalla monasti suitsuttanut, rakastan imettämistä. (Nykyään vähemmän jokaisen Sulon hampaan myötä…) Imettämisen myötä kehon tajusi uudella tasolla: olen eläin. Ruokin poikastani. Rauhaseni tuottavat “ihan tyhjästä” todella ravinteikasta maitoa, jonka avulla pieni poikaseni kasvaa, kerää voimia ja pysyy elossa. Ihmeellistä! Huippua! Primitiivistä ja vavisuttavaa. Toisaalta luontevaa ja arkistakin.
Libido. Kärjistäen: seksin ylipapittaresta (sori nyt vaan, Madonna) tuli nunna. Sulon elämän ekat puoli vuotta menivät ahdistussumussa, jossa minkäänmoinen muhinointi ei voinut vähempää kiinnostaa, kun luuli joka päivä suunnilleen kuolevansa. Eikä univajekaan varsinaisesti lietso sensuelleja tunteita. Kai imetyskin vaikuttaa. Onneksi uskon, että tämä on vaihe, jolla on alun lisäksi myös loppu.
Arjen arvostus. Kyllä: lehti, jonka kaikki sivut ovat tallella, yksin suihkussa käyminen, kahvikuppi ilman korvissa kaikuvaa kiljuntaa tai nilkassa roikkuvaa kymmenen kilon punnusta – kaikki täysin itsestään selviä arkihetkiä, jotka lapsen myötä muuttuvat uskomattomaksi luksukseksi. Toisaalta onnen tunteetkin ovat valtavan helppoja saavuttaa. Siitä se perheytymisen merkityksellisyyden tunnekin saattaa juontua. Minulla ei koskaan ole ollut mitään yleviä “sukupolvien ketju” -fiilistelytaipumuksia.
Itsekkyys. Tämä on niin uskomattoman kuvottava klisee, mutta kyllä – olen Sulon myötä rahtusen verran epäitsekkäämpi. En siis muuttunut äititeresaksi, mutta pystyn nykyään syöttämään koko croissantini kahvilassa vauvalle, eikä minua harmita. (Kyllä, kymmenkuiseni syö croissantteja. So sue me.) Toisaalta aion olla hurmoksellisessa huppelissa The Strokesin keikalla Roskildessa lapseni ensimmäisenä syntymäpäivänä ja kömpiä viereensä vasta aamuyöstä. Ehkä pitää sittenkin pyyhkiä pois tämä itsekkyys/epäitsekkyys-pointti.
Itseluottamus. Jatketaan itse-linjalla. Joka kuun toisena päivänä taputan itseäni olalle ja korkkaan itselleni kuvaannollisen samppanjapullon (välillä myös konkreettisen putelin) – olen onnistunut pitämään jälkikasvuni taas yhden kuukauden ajan hengissä. En voi heittäytyä selälleni ja kirkua, kun lapsi vetää spontaania raivokohtausta, kun olen hyperväsynyt ja voimaton. En voi huutaa, että “novoivittuselvä, jää tänne sitten ja konttaa hangessa keskenäsi, hirviövauva!”, jos lapsi raivoaa kahvilassa haalarin pukemista ja pilaa kaikkien hienostuneet teehetket. Joudun puremaan hammasta, suoriutumaan hommasta, hikeä valuen, hermoja halliten, energiat jostain repien. Toistaiseksi olen elossa. Siitä tulee aika hyvä olo. Olen aika sinnikäs ja voimakas. Olen ehkä jopa – huh – aikuinen.
Jälkikirjoitus: Toisaalta minua sapettaa aina, kun äitiyden mullistavaa vaikutusta ylikorostetaan. Kyllä minä olen monella tapaa se ihan sama Laurakin. Olen yhä laiska, en vieläkään osaa käyttää pesukonetta ja rakastan yhä hilpeitä, alkoholimarinoituja öitä ja vietän niitä säännöllisesti. Matkustan yhä ulkomaille monta kertaa vuodessa, lapsen kanssa ja ilman, kiroilen yhä kuin merimies ja hermoni ovat yhä noin sentin mittaiset. En harkitse farmariauton hankkimista tai lähiöön muuttamista. Pidin tasan kuukauden mittaisen äitiysloman, enkä olisi kestänyt päivääkään kauempaa kestänyt ilman työntekoa – jota rakastan, ja joka on olennainen osa hyvinvointia. Lasken toisinaan päiviä lokakuun alkuun, jolloin Sulo menee hoitoon. Vapaus!
Sanon usein, että olen aika kehno äiti, mutta olisin tosi hyvä isä. Mieheni taas on paljon parempi äiti kuin minä. Tämä siis sillä oletuksella, että mittarina käytetään kulttuurimme stereotyyppisiä oletuksia siitä, millaiset ovat äidin ja isän roolit. Mutta kaikkein mieluiten lyön ne mittarit mäsäksi.
Kuvat: Mäkkini PhotoBooth. Olen ottanut itsestäni ja Sulosta kuvan miltei jokaisena lapseni elinpäivänä. Fotoja on mieletön selata läpi, kun kehityksen näkee ”IHAN SILMISSÄ” kuten sanotaan. (No, ei sitä ”ihan korvissa” tai ”ihan suussakaan” näe.)
Ps. Meniköhän tää kuvien määrä jotenkin överiksi?