Pakkaaminen on pepusta!

Voi luoja, miten paljon inhoankaan pakkaamista. Jätän sen viimeisen illan viimeiseen hetkeen, ja tietysti vielä aamullakin pitää repiä pari olennaista kapistusta mukaan (”missä mun kännykän laturi on? MISSÄ MUN KÄNNYKÄN LATURI ON!”) raivoten ja hikoillen.

Onneksi mies ja vauva lentävät illalla perässä ja saavat hoitaa keskenään omat päckinginsä. En todellakaan osaa ajatella, mitä kaikkea tuolle lapsukaiselle pitää pakata. Panadolia hampaiden tekoon, parit bodyt, kulahtanut unirätti, leluarsenaali ainakin.

Inhoan myös painavia kantamuksia. Minimal is where it’s ät, mään. Karsin sieltä, mistä kukaan normaali, hygieeninen ihminen ei karsi: kolmen päivän reissun voi aivan hyvin vetää yksillä sukilla ja ilman hammasharjaa tai deodoranttia. (Sukat, dödö ja hammasharjahan ne vasta painavat…)

Sen sijaan aion panostaa tällä kertaa siihen, mitä aina hotellissa huomaa kaipaavansa: mukavaan oloasuun. Verkkarit, villasukat ja silkkivilla-aluspaita, avot. Meikit minigrip-pussiin. Läppäri, Kodin Kuvalehti, päiväkirja, muistiinpanovihko. Orhan Pamuk -romaaniani (olen lukenut sitä vasta kahdeksan kuukautta – minulle lukeminen ja vauva-arki eivät ole yhteensopiva kombo) en voi ottaa, koska se painaa noin kolmetuhatta kiloa.

Herätyskello soimaan 06:jotain, sitten taksi lentokentälle – en vieläkään usko, että Turussa on lentokenttä, ennen kuin näen sen – ja airBalticin siivin Rii(k)aan työmatkalle. Bisnesluokassa. Harmi, että klo 08.30 ei erkkikään kehtaa tilata ”white wine, please”. (En tiedä miksi, mutta koneessa pitää juoda valkkaria, ei punkkua.)

Huomenna voinen siis lallatella ”Olen eksynyt Latviassa”, kun minuuttiaikataulutettu sekoiluseikkailumme alkaa. Tällä hetkellä ressaa, mutta huomenna enää ei – sitten kun on oikeasti päässyt matkaan. Lisäksi olen vieläkin niin fiiliksissä siitä, että voi työkseen saada matkustaa ilmaiseksi ja saada siitä jopa rahaa, että kestän kaiken. Jopa valkoviinittömän lennon.

Koneesta astuessani näytän tietysti about tältä: