Säädyllinen suruaika

Onko muillakin tää juttu hei? Kirjan päätöksen saaminen on juhlallinen hetki. Aina tekee tirauttaa pienet itkut. SIksi, että on saavuttanut päätepisteen. Siksi, että tuntee jakaneensa jotakin hienoa kirjailijan kanssa. Ja siksi, että joutuu eroon maailmasta, johon on juuri ehtinyt soluttautua.

Sitten mielessä läikähtääkin jo julkea riemu: saan valita seuraavan seuralaisen! Kuola alkaa valua. Itse juoksutan sormiani kirjahyllyn selkämyksiä pitkin, unelmoin ja visioin. Millaista, millaista? Ensin ehkä toi, sitten ehkä toi… Eikun toi! Joo, siis toi! Ehdottomasti. Come to mama!

Heti kimppuun. Ensimmäinen sivu uudesta kirjasta. Ehm, siis missä tää nyt tapahtuu… Ketä nää tyypit on? Missä ne Keith ja Lily ovat? Siis tapahtuuko tää tosiaan 1800-luvulla? En mä jaksa!

Tässä kohtaa tulee vetää henkeä, kaataa lasi viiniä, kirjoittaa vaikka päiväkirjaan juuri päätökseen saadusta lukukokemuksesta, tai katsoa teeveestä jotain surkeaa, herkullista realitya. Puhdistaa pää.

Eli: seuraavaa kirjaa ei aloiteta samana päivänä, kun edellinen lopetetaan. No, ehkä samana päivänä, mutta 10 tunnin palautumisajan se vaatii. Mieluummin sen yhden yön. Kamoon, vähän kunnioitusta. Ei rebound-kirjoja. Se on kaikkia kohtaan kauneinta ja oikeinta – entistä, nykyistä ja sinua itseäsi.

Nimim. Ei suinkaan mulle tänään just käynyt näin -80