Hajamieli lootuspuutarhassa
Voi nakki. Kirjoitin eilen kotikaupunginosastani. Postaus lähti liikkeelle pikavisiitistä lähikiinalaiseen, eli lähiravintolaan. Piti kirjoittaa lähiravintolan tärkeydestä ylipäätään. Kun on liian nälkä ja tahtoo nassuttaa jonkun muun valmistamaa ruokaa, mutta ei jaksa pynttäytyä ravintolaan tai talsia keskustaan.
Kävi kuitenkin niin, että jaarittelin Portsan puutalomäärästä, pesuloista, kukkakaupoista, leipomoista, töykeistä kauneushoitoloista… Mietin kaikki kadut päästä päähän läpi. Muistin kaiken muun, paitsi sen kiinalaisen. Siis sen, mistä piti alun perin kirjoittaa.
Erittäin tyypillistä. Minulla on oikeasti jotenkin muussina aivot. Hyvähän se juuri nyt on, kun voi mumista yleisesesti hyväksyttyä ”mmmh univaje mmmh imetyshormonit mmmh vauvakaaos”. Ja viime vuosi meni heittämällä ”mmmmh raskaus mmmmh hormonimyrsky” -litanian avulla. Sitä ennen oli kaikkea ”mmmmh kilpirauhasen vajaatoiminta” -spekuloinnista ”mmmmmh m’oon vaan boheemi” -letkautuksiin. Niin tai näin, kuulen lauseen ”Hei, tää sun pankkikortti jäi tänne lukijaan!” viikoittain. Tai ”hei, onks tää sun bussikortti?” Tai ”Älä nyt tota puhelinta tohon jätä!” Ja ”Oliks tää sun kassi?” Ja ”Liite unohtui meilistäsi”. Ja, ja, ja. Tai, tai, tai. Yritän välillä ajatella, että olen nyt vain nero, jota realiteetit eivät hetkauta, mutta oikeasti tämä luonteenpiirre aiheuttaa myös paljon harmia ja ketutusta. Tulee holtiton, höperö olo. Haluaisi olla hallittu ja supersmartti.
Mutta mitä siitä kiinalaisesta ravintolasta piti siis kirjoittaa? Luonnollisestikaan en enää muista.
No, lähiraflamme on siis nimeltään Lotus Garden – tietysti, onko muun nimisiä kinukkiruokaloita edes olemassa? Se tarjoilee juuri sellaista hyper-rasvaista ja puolimautonta muka-kiinalaisruokaa, jota on toisinaan pakko saada, vaikkei se ole mitenkään mieleenpainuvaa. Minä tilaan yleensä paistettua riisiä ja kasviksia (sisältää kilon riisiä, litran öljyä ja varmaankin jotain pakastevihanneksia, tai ei kai sentään pakaste-, en uskalla ajatella, en halua kysyä, ja eittämättä säkkitolkulla natriumglutamaattia ja muita myrkkyjä).
Palvelu ei ole millään muotoa ystävällistä. Erittäin väsynyt ja vittuuntunut kiinalaisrouva latelee opettelemansa lauseet aina samalla tavalla, paiskoo ilmeettömästi ruokalistat pöytään eikä vahingossakaan hymyile Sulolle (saatika meille aikuisille). Hän puhuu ihan korrektisti toki asiakkaille, mutta avatessaan keittiön oven alkaa karjua übervihaisesti kokkishenkilölle, jonka voin vain kuvitella hänen aviomiehekseen. Se on niin hauskaa. Eilenkin, puhelimeen sievästi: ”Kyllä kiitos, kaksi riisi kolme kana. Valmiina puolen tunnin kuluttua”. Puhelin kiinni. Keittiön ovi auki: ”HRHGGRGRGGRGGGGGRGRGGRGRGRG!!!!”
Sulo linttasi pöydän lasipintaan riisiä ja pudotti puolet friteeratusta jättikatkaravusta lattialle, kuolasi pitkin poikin ja käyttäytyi muutoinkin hyvin vauvamaisesti. Vilkuilin aivan paniikissa ravintoloitsijarouvaa ja odotin tätä samuraimiekan kanssa listimään kauhukaraamme minä hetkenä hyvänsä.
Mutta silti! Lotus Gardeniin on kiva mennä. Tallustaa verkkareissa, lukea rasvaisia, viikon vanhoja iltapäivälehtiä, tietää etukäteen tarkalleen miten keskiverron kivalta ruoka maistuu. Päätin eilen, etten voi aina tilata paistettuja kasviksia ja riisiä. Aloitin vegelistan systemaattisen läpikäymisen. Eli eilen kasviksia chop suey (joskus opettelen näiden termien merkitykset), en muista mitä seuraavaksi tulossa.
Ja krapulaiseen rasva-ynnä-hiilari -himoon suosittelen kyllä paikan take away -annoksia. Niistä syö helposti kaksi päivää. Vähäruokaisemmat saisivat varmaan jaettua kolmeen pekkaankin. Hinta jotain seitsemän-kahdeksan euroa. Ei paha. Kaada vielä kotona kannu soijakastiketta annoksen päälle. Avot.