Iltapäivä Toscanassa

Kärttyisä lapsi ja katatoninen mies kävivät hermoille. Juoksin (jos nyt bussissa istumista voi kutsua juoksemiseksi) viime tipassa Iltapäivä Toscanassa -ennakkoon vain paetakseni tukalia kotioloja. Iltapäivä Toscanassa, pääosassa Juliette Binoche. Luulin jota kuinkin tietäväni, mitä oli tulossa. Enpä tiennyt.

Leffassa ei herkuteltu puolta minuuttia kauempaa Toscanan maisemilla. (Minusta olisi muuten kivempaa, jos se kirjoitettaisiin suomalaisittain Toskana, koolla.) Olin etukäteen mehustellut maisemarunkkauksella, koska olen itse suuntaamassa loppukesästä kyseisiin sypressilaaksoihin. Mutta ei sitten.

Sen sijaan elokuvassa puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin. En valita. Jos joku kysyy, millaisista elokuvista pidän, vastaan aina ”Sellaisista, joissa ei tehdä muuta kuin puhutaan”.

Tuli kuitenkin taas todettua, miten oma mielentila vaikuttaa leffakokemukseen. Olin hermostunut, mietin onko lapsi kipeä, mietin onko mies ahdistunut, mietin miksi minua huimasi leffan puolivälissä kahden sekunnin ajan, mietin miten ehtisin tehdä stressaavat työt ajoissa… Kun stoorissa sitten tapahtui, eh, kiinnostava käänne, huomasin ajatusteni harhailevan jossain kaukana Kinopalatsin ulkopuolella. Olin yhtäkkiä ihan pihalla ja halusin huutaa Tapani Maskulalle alemmalla penkkirivillä, että ”Tapsa hei! Selitäs nyt mitä tässä tapahtu!” En kehdannut, ja olin loppuajan aivan sekaisin.

En nyt siis osaa edes sanoa, oliko leffa hyvä. Itse ainakin nautin keskustelusta. Kiinnostavia ajatuksia kuvataiteesta.

Julietesta en ole koskaan piitannut. Tässä elokuvassa sen piti olla homssuinen, temperamenttinen äiti, mutta vaikutti vain ihmiseltä, joka yrittää näytellä homssuista, temperamenttista äitiä. Pihla Viitala on minusta samalla tavalla aina yhtä epäuskottava. Sain kerran tuhottomasti paskaa niskaani, kun sanoin tämän ääneen. Pihla Viitalahan on yksi lahjakkaimmista näyttelijöistämme. Minusta ei.

Jaa, mutta se onkin eri stoori.