Cabin crew, take your seats

Minulla ei ole huono tuuri, vaan hyvä tuuri – melkein kaikessa. Lentokenttäbusseissa minulla on surkea tuuri. En muista kertaa, jolloin en olisi missannut Turun bussia Helsinki-Vantaalta noin viidellä minuutilla (joskus myös kahdella minuutilla — silloin vasta vituttaa). Tänään missasin sen sentään kymmenellä minuutilla. Asia ei olisi ongelma, jollen olisi uupunut tiineenä oleva nainen, joka tahtoo nukkumaan, eikä voi inspiroitua tuopillisella jääkylmää olutta. (Tuopin kanssa tunti tai puolitoista kuluu hetkessä. Oh sweet alkoholi, I miss you.)

Nyt tilasin siis nöyrästi pikkupullollisen appelsiinimehua ja valmistaudun reilun tunnin kököttämiseen Thaimaasta palanneiden kesäepelien keskellä.  Lentokoneilmastoinnin raiskaamat piilarit oli pakko vaihtaa rilleihin.

Sinänsä olen toki universumille ja jumalilleen taas kiitollinen, sillä Miss Lentopelko 2012 (ja kaikki vuodet) on tänään selvinnyt Visby-Arlanda -lennosta 30-paikkaisessa potkurikoneessa (voi jeesus) sekä Arlanda-Helsinki -lennosta. Aina se jaksaa ihmetyttää. Taas ne purnukat pysyivät ilmassa. Hallelujaa.

Jäähyväishalatessa todettiin Kaisun kanssa, että miten tämä työ voikin olla niin moniulotteista: ihan luksusta, antoisaa, rentoa, parasta, mutta silti hemmetin raskasta ja hetkittäin ärsyttävääkin. Kotimatkalla on aina lopen uupunut. Ja silti: en vaihtaisi mihinkään.

Koti-ikäväkin on ihme juttu. Reissussa voi olla päiväkaupalla ihan fine, mutta kun on jo melkein kotona, lähtöpäivänä, viimeisellä tai tokaviimeisellä lentokentällä, psyyke uskaltaa antaa periksi ja tulee kipeä ikävä. Jano olla kotona jo nyt, nyt, nyt! En jaksa enää yhtäkään liikennevälinettä, matkalippua, kulkuvälinettä — tahdon jo kiivetä hissuksiin portaat yläkertaan, katsoa onko Sulo jo ehtinyt könytä meidän sänkyymme ja käpertyä sakkini sekaan. Se on hyvä hetki!