Luukun takaa

Meillä oli lapsuudessani kankainen, körttiläisen karu joulukalenteri, joka roikkui vanhempien makuuhuoneen ovessa joulukuun ajan. Sen kangasrenksuihin tonttu toi yöllä yllätyksiä — muistaakseni etupäässä suklaata tai muita pikkunamusia. Kun tonttu oli kiireinen tai muistamaton, kalenterissa saattoi roikkua aamulla rutistunut hedelmäpussi, jonka pohjalla oli kourallinen rusinoita. Tapitimme veljeni kanssa toisiamme pöyristyneinä. Pohjanoteeraus! Tuo kamala hetki koettiin vähintään pari kertaa kunakin joulunalussesonkina.

Pikakelaus reilut 20 vuotta eteenpäin: voi tonttu, ymmärrän sinua täysin. Sulon yllätysrasiakalenterissa on monenakin aamuna rusina-aski ja kenties käsin kirjoitettu lappu, jossa lukee ”pusu” (varsinkaan jälkimmäinen ei ole 2,5-vuotiaiden keskuudessa suurikaan hitti). Onneksi lapsukainen on sen verran pieni, ettei osaa vielä kummemmin nurista lahjojen laadusta: jännintä on avata pikkuinen laatikko joka aamu. Ja on siellä välillä ollut muovisia dinosauruksiakin sentään.

Rakastan joulua yli kaiken, mutta tässä vauvasumussa tämä joulu – ja sen odotus – menevät nyt vähän ohi. Odotan jo ensi vuotta, kun Uljaskin on reilun vuoden enkä ole enää niin symbioottisesti kiinni kummassakaan jäbässä. Ehdin järkätä taikajoulua urakalla ja keksiä ylläreitä kummallekin. Aah!