Bjyytiful bodi!
Mutsit alko strippaan, mahtava ja törkeen hotti Minttu etunenässä. Siinä vaiheessa, kun lapsuusbestis eli vähintään yhtä hottis Riikka viskasi kuteet nurkkaan, aloin vakavasti harkita. Ja kun Kaisukin sitten hillui bileissä liki nakuna, Riimanni repi kledjut yltään sekunnissa. Kiitos ja anteeksi!
Siinä missä A Beautiful Body -haaste on poikinut roppakaupalla taitavasti valaistuja, huolella sommiteltuja, tyylikkäitä mustavalkokuvia kauniista naisista, ajattelin toteuttaa oman fotoni taattuun Lauralovestyyliin. Kun muu perhe lähti pyöräretkelle (laatikkopyörä tuli, iih!), minä jäin ”tekemään töitä”. Eli riisuuduin, asetin läppärin ikkunalaudalle ja painoin snäp-nappulaa. Kuva tuli.
Sinänsä en ole ykköskandidaatti vastaamaan tähän haasteeseen. Minusta on hieman syrjivää, että kyse on äitien kehoproggiksesta. Kyllä jokaisella on erityinen suhde kehoonsa, vaikkei olisikaan kantanut sisällään beibejä ja punnertanut niitä ulos vaginastaan. Omat, järin huomaamattomat raskausarpeni hankin jo teini-iässä, kun en enää yhtäkkiä ollutkaan salamannopealla aineenvaihdunnalla siunattu ikiriuku (ja tietysti joka ikisen miespuolisen luokkatoverin sanoin lauta), vaan omppuvartaloinen neitokainen. Raskauskiloja keräsin kummassakin raskaudessa lähes 20, mutta kuten olen ennenkin kertonut, niillä ei ollut tekemistä vauvojen vaan Taffel-tuotteiden kanssa. Vaikka olen fiilistelijä Jumalan armosta, synnytykseen suhtaudun sangen proosallisesti: en ole koskaan osannut pitää kykyäni synnyttää mitenkään ihmeellisenä – kuten en pidä kykyäni hengittää tai nielläkään (toki noitakin kumpaakin voisi arvostaa) – vaan ihan luonnollisena ihmiskehon toimintamallina. Ei synnyttänyt vaatinut mitään taitoa – se vain tapahtui.
Olen elävä esimerkki siitä, että perusta kroppaidentiteetille luodaan jo varhain. Koska keikuin peruskouluvuoteni lievän alipainon rajoilla, olen mieltänyt itseni pysyvästi laihaksi ihmiseksi. Kun näen valokuvan itsestäni, tajuan, että kas, olenkin lievästi ylipainoinen. Kun saunon kavereiden kanssa tai kuntosalilla tajuan, että kas, olenkin usein joukon suurin, en pienin. (Äh, nyt kumosin senkin myytin, ettei kukaan katsele toisiaan saunassa tai pukuhuoneessa. En minä ainakaan ole mitään huomaamatta. Tarkkailu on työtäni.) Hämmästyn siis jatkuvasti siitä, että olen nykyään pikkuisen pläski. Huomaan silti olevani jotenkin armollinen itseäni kohtaan: niin niin, sähän olet siis oikeasti laiha, ihan kohta sä oot taas laiha, juu juu. Mitä pimeää itsepetosta – mutta ainakin olen sen johdosta astetta tyytyväisempi yli satasenttisen (riskiraja!) non-vyötäröni kanssa kuin liikakilojaan vuosikymmenet masennellut henkilö. Mutta myönnettäköön siis: ihan mieluusti olisin hoikempikin keskivartalon kohdalta. Mutta hyvin menee näinkin.
Jos nyt äitivinkkelistä vielä kysymystä puntaroidaan, olisi tietysti kivaa, jos olisi jemmassa jokin liikuttava anekdootti siitä, miten poikani puristelee ihrojani ja kertoo, miten ihanan pehmeä ja pullava olen. Tosiasiassa lapseni eivät kuitenkaan ole koskaan kommentoineet tai noteeranneet ruumiinmuotoani millään tavalla. Sehän se hienointa kai onkin: heillä ei ole vielä mitään käsitystä siitä, mitä on yli-, ali- tai normaalipaino, heitä ei kiinnosta painiiko heidän kanssaan matolla nelkyt- vai satanelkytkiloinen toveri, kunhan painii. (Rintojeni toimintaan kumpikin on toki ollut erinomaisen tyytyväinen ja halunnut helliä noita kapistuksia päivin öin — erityisesti öin..)
Lopuksi haluaisin kertoa, että minulla ei ole mitään tekosyitä sille, että tatuointini näyttävät kärpäsenpaskoilta. Lisäksi tulee kirjata jälkipolville ylös, että että minulla on erinomaisen ihanat sääret, jotka valitettavasti eivät mahtuneet kuvaan.