Suruaika saaressa

Viesti tavoitti meidät yhteysaluksella. Mieheni suvun matriarkka oli nukkunut pois. Juuri se suorasukainen, konstailematon, mutta kovin vaatimaton saaristolaismamma, jonka ansiosta tämä saari on meille toinen koti. Joka siis osaltaan teki minustakin saariston lapsen — vaikkakin vasta aikuisena. Kiitos, Kerttu.

Niinpä lippu pötkötti tämän viikonlopun puolitangossa ja superpehmeiksi kuluneet puuvillalakanat viikattiin erityisellä hartaudella pinoon. Kuolema muuttaa elottomankin merkitystä: vaikka Kerttu ei jaksanut saarelle enää muutamaan vuoteen, sukulaiset ovat antaneet hänen tavaroidensa jököttää mökissä koskemattomina — me muiden mukana. En lainaa tuota pinniä, vaikka kovasti tarttisin – ehkä Kerttu pujottaa sen joskus vielä tukkaansa. Nämä matot pitää pestä keväisin – jos Kerttu nyt kuitenkin joskus vielä pääsee tänne, pitää olla siistiä ja puhdasta. Miten kummallista, että kaikki tuo on nyt turhaa. Kerttu ei enää tule. Jonkun muun pitää jakaa pinnit ja pitää huolta matoista. Mitä nyt tapahtuu?

Vuotuisen Sulostock-juhlan johdosta aika moni ystävämmekin on käynyt Kertun kodissa ja ihastellut taivaansinisiä keittiönkaappeja, ikivanhoja kahvipurkkeja ja repeileviä ornamenttitapetteja. Ensi vuonna festareillakin on eri henki. Emäntä on tuolla jossain. Hyvää matkaa sisukkaalle saaristolaiselle!