Volver

Kotona. Kuukausi oli ja meni. Lentokone toi meidät takaisin pimeyden sydämeen.

Mieli tekisi ainoastaan vain marista. Olin varma, että kuukauden reissun aikana ehtisi kaivata kotia. Kissoja. Jotain tiettyä tavaraa. Ihan mitä vain. Ehei. Sosiaalisiksi suhteiksikin riittävät selvästi oma perhe, Facebook-tsättäily ja sattunaiset vierailevat ystävät. Juuri kun päästiin alkuun ja kaupungin makuun, piti palata.

Paluu ei ollut erityisen suloinen. Kännykkä reagoi saman tien viimaan ja koleuteen ja paiskautui itsetuhoisesti Helsinki-Vantaan asfalttiin. Näyttölasi on aivan pirstaleina. Baibai parille sataselle. Ajattelin ensin reippaasti, että no, tää hämähäkinseittiefektihän on vaan muodikas, mutta sitten kirkaisin kivusta, kun lasinsiru upposi sormeeni ja peukalosta purskahti verta. Korvaa vasten en enää tuota kapistusta viitsi nostaa…

Puhelin tuhoutuminen riisti myös mahdollisuuden tiivistää sarkastiseen Instagram-otokseen Suomen ankeus pahimmillaan: Lohjan ABC. Sen ruokavalikoima (käytän tuossa ”ruoka”-termiä hyvin löyhin perustein). Lohjan ABC. Sen kalustus. Lohjan ABC. Onko maailmassa mitään lohduttomampaa kuin Lohjan ABC? (Tiedän, tiedän — mitäs menin. Mutta kun takapenkillä on kaksi karjuvaa kakaraa ja se on ainoa auki oleva paikka tuolla tienpätkällä.. No, ja siellä on se Kirjapörssi. Se, josta löytää upouusia keittokirjoja vitosella. Joo, shoppailin nytkin enemmän kuin Barcelonassa koko kuukauden aikana. Mutta se on jo eri tarina.)  Uitimme ranskanperunoita ja itsekunnioitustamme punaisessa majoneesissa. Lapset laskivat muovista liukumäkeä. Ostin tarjousmaitoa ja MeNaiset. Tunsin sisäisen, sensuellin, päivettyneen espanjattareni nuupahtavan kauhistuttavalla tahdilla.

Ja lapsen suusta se olennaisin kiteytys taas tuli. Kun kaarsimme Lohjalta kohti Turkua, Sulo katseli tarkkaavaisesti auton ikkunasta ulos ja kysyi hetken kuluttua kiinnostuneena: ”Mikä tämä pimeä luola on?” Katsoin ulos. Vaikka Hki-Tku -motari on täynnä tunneleita, nyt moista ei ollut lähimaillakaan. ”Ai mikä?” tiedustelin. ”Tämä pimeä luola!” Katsoin uudelleen ulos ja vastasin ainoalla mahdollisella tavalla: ”Tää on Suomi.”

Ja niinhän tää on. Eikä tänne oo synnytty nurisemaan perkele. Kohti matkalta imetyn inspiraation kyllästämää ja entistä hehkeämpää arkea sekä supisuomalaista ”villatakki viltti kynttilä punkku jeejee” -syyspsykoosia, jossa kaamos käännetään jollain perversillä tavalla voimavaraksi! Bring it!