Ja pahimpia on aaa-aaaamut!
Kun ajattelen aamujen kauheutta, tuo raivostuttava kappale on viimeinen asia, jonka tarvitsen päähäni puristamaan sitä entisestään, mutta minkäs teet — se posahtaa aina mieleen. Ja tottahan se on: pahimpia on aaaa-aaaaaa-mmmut, joiden päättymistä ei nää. Itselleni pahin hetki on se, kun jompi kumpi päästää ensimmäisen äläyksensä. Tämä äläys kuuluu kainalostani tai vähintäänkin parinkymmenen sentin päästä, sillä vaikka kumpikin poikasistamme nukahtaa tätä nykyä iltaisin omiin sänkyihinsä, aamulla kumpikin löytyy välistämme. 160 senttiä jaettuna neljälle… You do the math.
Mutta ei minun pitänyt valittaa öistä! Se on oma valituspostauksensa. Takaisin aamuihin: aamut – paskaa. iPhonen vieno ja lempeä herätyskelloplimplombiisi kytkeytyy solisemaan. Ensimmäinen ajatus: eih. Toinen ajatus: eih. Kolmas ajatus: mä en pysty.
Kun valitsin rohkeuden ryhtyä freelanceriksi ja myönsin itselleni sen, etten pidä itsestäni kellokortti-avokonttori -maailmassa, lähdin päivätyöelämästä ovet riemukkaasti paukkuen. Yksi iloni painavimpia syitä olivat aamut. Mun. Ei. Enää. Koskaan. Tartte. Herätä. Jonkun. Muun. Sanelemaan. Aikaan. Otin tästä kaiken irti kolmisen vuotta ja huomasin, että kehoni tarvitsee kymmenen tuntia unta. Tismalleen kymmenen.
Sitten aivoissani tapahtui jokin hämärä naksahdus, ja luovuin ehkäisyvälineistä. Toisen hämärän naksahduksen koin munasoluni hedelmöittyessä. Sitten tuli Sulo, kahta vuotta myöhemmin Uljas. Ei tässäkään vielä mitään. Ensimmäiset vuodet Sulo oli yksityisellä hoitajalla, ja vein hänet hoitoon liukuvasti. Se, että ehdimme minnekään puoli kymmeneksi, oli ihme. Kotiäitiaikoina saatoimme kyllä herätä aikaisin, mutta makoilimme sängyssä joskus miltei tunninkin heräiltyämme. Verkkaista ja söpösti soljuvaa.
Mutta nyt. Tammikuusta alkaen minulla on ollut sängyssäni kaksi päiväkotilaista. Päiväkodilla olisi hyvä olla tasan yhdeksäksi. Sinne on alle kilometri matkaa. Bussilla matkan taittaa kahdessa minuutissa. Pysäkille on 15 sekunnin matka. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa…
Mutta kun on. Ja tätä se sitten on, älkää edes kertoko, että mihin asti. Jätin oravanpyörän — ja jouduin siihen salamyhkäisesti uudelleen! Sanoisin, että epistä, mutta kun tämä taisi olla oma valintani.
Olen ottanut käyttöön kaikki konstit, jotta hommat sujuisivat edes kaukaisesti. (Eivät ne suju: joka päivä hukkaan tai unohdan jotain.) Jos näistä on jollekin apua, kopioikaa käyttöön. Ja jos jollain on tarjota vaihdossa vinkkejä, antakaa nyt jumalauta niitä.
1) Laitan illalla telkkarihuoneen sohvalle lasten vaatteet valmiiksi. (Mutta silti. Joka aamu jommalta kummalta puuttuu sukat. Huone on täynnä sukkia, mutta yhdellekän ei ole paria. ”No toihan on ihan tyylikäs muotijuttu”, päiväkodin tädit yrittävät lohdutella eriparisukkalapsiani katsellessaan.)
2) Laitan keittiöön jogurttikulhot valmiiksi, ja niihin pienet lusikat. (Sulolle jälkiruokalusikka, Uljakselle teelusikka.) Tätä voisi tuunata ehkä vielä niin, että kaataisi myslin jo valmiiksi kupposeen ja kippaisi vain luonnonjogurtit päälle aamun tullen? Itse en todellakaan ehdi syödä tai juoda aamulla murustakaan tai tilkkastakaan.
3) Tärkeintä kaikista on asetella villahaalarit, toppahaalarit, kypärämyssyt, pipot, rukkaset, kaulurit, villasukat ja kengät eteiseen lattialle valmiiksi. Ulkovaatteiden pukeminen on se pahin rasti. Se täytyy aloittaa vartti ennen lähtöhetkeä, tai mistään ei tule mitään. Joskus voi maanitella prosessia käyntiin ksylitolipastillilupauksella. Joulukuussa tämä sujui kitkatta, kun kummallakin oli suklaakalenteri. Harmi, ettei elämänkatsomukseni veny pirpanoiden ympärivuotiseen päivittäiseen suklaansyöntiin.
Näistä varotoimenpiteistä huolimatta tässä vaiheessa huomaan aina, että en ole ajatellut omia vaatteitani. Revin päälleni jotain vituttavan rumaa. Pesen hampaat ja sudin ripsiväriä, putsaan eiliset meikit silmien alta ja suihkutan tukkaan kilon kuivalakkaa.
Missä mun jumppakassi on? Puuttuuko sieltä rintsikat, vai vesipullo, vai hiuslenksu, vai mikä. Ja kun olen kantanut pihalle lapsia ja kasseja huomaan joka jumalan aamu, että vittu missä mun puhelin on. Odottakaa, äiti etsii puhelimen.
Noni, nyt on kiire, nyt pitää Sulo vähän juosta.
Ja juuri tämä ihminen en halua olla. Älkääkä kukana sanoko, että vaihtoehto on herätä aiemmin aamulla. Se ei koskaan ole vaihtoehto.
Mutta josko lopetettaisiin toiveikkaaseen duurisointuun? Onneksi aamu on vain aamu — vaikkei ajatus koskaan kellon soidessa vielä lohdutakaan. Kireyteni sulaa heti, kun olemme hypänneet bussiin (olemme myöhästyneet vain kerran — kaikesta tästä sekoilusta huolimatta!). Päiväkodilla ihanat tädit hymyilyttävät ja saan pussailla pojat touhuihinsa. Sitten laitan napit korviin, musat täysille ja lähden kahvilaan. Kofeiini virtaa suoniin ja elämä on kauneinta ikinä. Tralafakinlaa. Heippa, aamu. Nähdään ja tapellaan taas humoenna.