Hotelli kuin karamelli

Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin Wes Andersonin elokuvat? (No, Woody Allenin leffat, mutta ei nyt juututa siihen.) Kun on surullinen, ne lohduttavat ja muistuttavat maailman satumaisuudesta ja lapsenomaisuudesta. Kun on iloinen, ne kohottavat vielä pari senttiä ylemmäs maasta ja julistavat: niin just, elämä on silkkaa taikaa!

The Grand Budapest Hotel on niin wesandersiaaninen, että hihityttää. Ja pillityttää. Ja hengästyttää. Soma kuin leivoslaatikko, sofistikoitunut kuin hienostohotellin aula. Eriskummallinen ja vangitseva. Viihdyttävä ja pysäyttävä. Onhan tässä leffassa ihan koherentti tarinakin, mutta se nyt jää kuitenkin hieman sivuasiaksi. Ja sivuasioista puheen ollen: Ralph Fiennes on aivan huippu. (Ralph Fiennes. Oh. Voiko Ralph Fiennes koskaan olla sivuasia. Ei oikeastaan. Miksi se ei kanna mua aavikolla jossain kaftaanissa? Sillä erotuksella, ettei se jättäisi mua kuolemaan sinne luolaan. Siis anteeks, Englantilainen potilas, puhutaan tästäkin toiste.)

Mutta oli mielialasi mikä tahansa, kirjoittaudu sisään The Grand Budapest Hoteliin, anna henkilökunnan täyttää cocktail-lasisi ja humallu pökerryttävästä tarinasta. Et tarvitse katsomoon karkkipussia kainaloon: tämä elokuva on irtokarkkivalikoima. Just sulle.