Äidin päästäinen
Kai tekin käytätte termiä kotikotona? Minä siis asun kotonani. Luonnollisesti. Mutta kerran parissa kuussa käymme kotikotonani. (En ole varma kirjoitusasusta: pitäisiköhän termiin sisällyttää viiva? Koti-kotona?)
Anyway: pääsiäisenä lojuimme äitini luona pari yötä. Emme olleet käyneet Hämeenlinnassa sitten joulun, joten visiitti kotikotiin oli jo kaivattu. Häme-vierailumme noudattaa aina samaa kaavaa: kuvittelen näkeväni kaupunkiin paluumuuttaneita kavereita ja ehkä jopa käyväni yhdellä baarissa, ja lopulta ainoat henkilöt, joita äitini lisäksi näemme kaupungissa, ovat isäni ja tämän vaimo. Heidät näemme aina Suomen fiineimmässä konditoriassa, Laurellilla, jossa tilaamme miljoona kuppia kahvia, miljoona lasia vettä ja miljoonaa sorttia leivoksia. Tämän täsmäkäynnin lisäksi käymme leikkipuistossa, saunomme, luemme, kirjoitamme, syömme ja leikimme. Ei mitään muuta. Äitini paasaa kuinka lasten tarvitsee ulkoilla kahdesti päivässä ja onneksi pitää topakasti itse huolen, että näin tapahtuu. Me pyörittelemme Aleksin kanssa silmiämme ja otamme vielä astetta lötkömmän asennon sohvalla. (Lapsuudenkodissa on sellaistakin taikaa, että tasan sama sohva – Muuramen Koivurengas – on meidän olkkarissamme jotenkin lysyssä ja epämukava, äidin luona taas napakka mutta pehmeä, kutsuva ja kiva. Miten tämä on fysiologisesti mahdollista?)
Lapsuudenkotihan näyttää omiin silmiin aina niin tutulta ja samalta, ja vain hetkittäin havahtuu näkemään, että helvetti, mun mutsillahan on just mahtava tyyli. Kai äitinikin on laittanut energiaa tämän sisustuksen luomiseen, mutta lapsen roolissa toki luulee, että koti on löytänyt muotonsa vahingossa. (Kuten näettem meidän blogimattokin on löytänyt uuden kodin keski-ikäisen kantahämäläisen luota. Paljon paremmin se äidille passaa. Meillä oli jotenkin liian massiivinen ja dominoiva.)
Joululahjaksi annoin äiskälle ylimmän kuvan Saanan ja Ollin Myrskyn jälkeen -kuosilla vuoratun jättityynyn, jota ehdotin lattialöhöilytyynyksi. Äitini mielestä idea oli pöyristyttävä. Keski-ikäiselle lattiatyynyn konsepti on liian kreisi. No, toimii se vierassängylläkin. Pötkötin ainakin kolme Mad Men –jaksoa sitä vasten.
Lisäksi äitini on mestari kausikoristelussa: samat täsmätilpehöörit näyttävät joka vuosi yhtä hyviltä eivätkä yhtään övereiltä. Pääsiäisen juttu ovat toinen toistana koreammat lasimunat, joiden kimpusta taaperoita pitää häätää toistuvasti tiehensä. Osaisinpa kuusikymppisenä sesonkituotteet yhtä taitavasti. Tavoitelistaan!