Asia on pihvi
Olenko kertonut, että työskentelen sivutoimisesti liha-alalla? No, melkein. Pyöritän pienimuotoista luomulihapiiriä nimeltä Lauran liha. Tilaamme silloin tällöin 30 kilon lihasatsin Heikkilän tilalta* Loimaalta. Puolet toimituksesta on jauhelihaa, puolet erilaisia paisteja. (Jos ketään turkulaista kiinnostaa, tervetuloa mukaan. Piiri löytyy Facebookista Lauran liha -nimellä.) Kilohinta on 13 euroa. Mielestäni sangen siedettävä, ja se maksetaan ilman välikäsiä tuottajalle, joka ajaa pihallemme kylmäautolla ja kantaa laatikot kanssani sisään Vekkulaan. (Pikkupikkupakastimeemme mahtuu siis tiettävästi 30 kiloa lihaa!) Sitten ovikello soi pari päivää, kun tutut ja tuntemattomat hakevat lihatilauksiaan.
Vietin ikävuodet 20-27 vegetaristina. Juuri noina vuosina opettelin kokkaamisen, ja tunnen vieläkin olevani lihansyöjänä ihan noviisi. Haluan toki myös yhä, että liha on harvinaista luksusta lautasellani, ja se saa maksaa puolestani vaikka kuinka paljon. Lihaan ei saa olla päivittäin varaa!
Tällä kaikella olen tulossa siihen, että paistoin lauantai-iltana elämäni ensimmäisen pihvin. Pelkään hieman pihvejä – ne muistuttavat liiaksi siitä, että syön eläintä. Ne ovat liian sitä itseään. (Kuten huomaatte, lihan syöminen ei ole minulla suinkaan ihan läpihuutojuttu, vaan jatkuva eettinen dilemma. Ihan vain eläinrakkauden – toki myös ekologisten aspektien – vuoksi.)
Mutta siis pihvit! (Perkele. Pysy nyt ruodussa. Tämä on kehnoimmin rakennettu merkintä koskaan.) Saatiin lihapiiristä ulkofilettä. Olen antanut itseni ymmärtää, että se on arvokas ruhonosa. Luntattiin netistä ohjetta toisen perään, jotta osattaisiin nuijia rystysillämme juuri oikeanlaiset pihvit.
Ruokapöytään kutsuttiin Sulon kummit ja mainiot toverimme Niko-Matti ja Marja. Kun me taivastelimme pihvejä, he valmistivat Leila Lindholmin reseptillä jälkkäriksi kuubalaista suklaavaahtoa. (Keltuaisia, muscovadosokeria, passiohedelmiä, sulatettua tummaa suklaata, kuohukermaa, espressoa ja tummaa rommia. Sörsseliksi, muusiksi. Toimii!)
Alkuun syötiin vihreää salaattia ja uunissa hautuneita, siirapissa pyöriteltyjä punajuuria & paahdettuja saksanpähkinöitä. Ruoan kanssa tyhjennettiin viimeinen Toscanasta rahdattu punainen pullo. Nyyh! Soundtrackina toimi huoneen nurkassa huhkinut puuhella, jonka olemme vihkineet viimein lämmityskäyttöön kahden kakluunimme rinnalle.
Ja ne pihvit. Nelisin kokoonnuimme paistinpannun ympärille, väittelimme voi-öljyseoksen koostumuksesta, siitä, milloin pihvi piti kääntää, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Silti lopputulos oli aika vaikuttava. ”Ihan ku ravintolassa!” henkäilimme ja söimme nautinnolla. Kuvia ei ole. Piti syödä. Lantturanskalaiset sopivat seuraksi oivallisesti.
Sitten juteltiin, naurettiin, juteltiin, ja avattiin toinen pullo. Lauantai minun makuuni. The end.
* Heikkilän tilasta vielä! Ei ole mikään turhempi mesta. WWF ja MTK palkitsivat sen toissavuonna Suomen ympäristöystävällisimpänä maatilana. Tilalla kasvatetaan viljaa ja hereford-lihakarjaa sekä tuotetaan kuiviketurvetta. Tänä keväänä meillä on tarkoitus vierailla Heikkilässä. Sitten voi ylpeästi kertoa tietävänsä tarkalleen, mistä syömänsä liha tulee.