Bestis

Välillä on ikävä lapsuusvuosia, jolloin ihmisellä (ainakin tytöllä) on tasan yksi paras kaveri. The ystävä. Käytettäköön jopa ihanaa kasaritermiä bestis. Minun ihka ensimmäinen bestikseni oli Riikka, johon tutustuin jo ennen kouluaikoja, koska vanhempamme olivat ystäviä keskenään. Minulla on maailmanhistorian surkein muisti, joten suureksi harmiksenne en voi jaaritella pidemmin seikkailuistaimme pieninä saparopäinä. Muistan vain Riikan kaksikerroksisen kodin Kauriinpolulla ja sen, että katsoimme yhdessä Grease-musikaalileffan joka päivä vähintään kerran. Emme tajunneet tarinasta juurikaan mitään, koska osasimme tuskin lukea tekstityksiä eikä englannin taitokaan ollut järin kehittynyt tuossa vaiheessa. Mutta Olivia Newton-Johnin muodonmuutos kiltistä Sandysta tuhmaksi syöjättäreksi oli jännittävintä ikinä ja John Travolta ooh-niin-hot. Ja Riikka niin rakas, hulvaton sielunsisko.

Sitten tapahtui se pahin: minulle ilmoitettiin, että Riikan perhe muuttaa toiselle puolen kaupunkia. Sydämeni oli pirstaleina ja tiemme erosivat. Wäää. Tuli uusia bestiksiä, mutta kukaan heistä ei voinut olla se eka bestis, sniff.

Yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin ihmesovellus nimeltä Facebook sinkosi Riikan takaisin elämääni. Kävi ilmi, että Riikallakin on blogi. Riikkakin on tätä nykyä äiti, jolla on sairaalloisen intohimoinen suhde kauniisiin lastenvaatteisiin, sisustukseen ja musiikkiin.

Ei se silti ollut enää sanottua, että synkkaisi. Mutta niin vain tungimme koko lössi (tällä viittaan perheeseeni) Riikan possen luo pääsiäissunnuntaina kylään, ja kaikkien kliseiden mukaisesti juttu jatkui siitä, mihin vuonna 1988 jäätiin. Ihan samat kasvot, sama HAA HAA HAA -nauru (maailman ihanin!), sama persoonallinen papupata se tyttö oli. Miehet ja lapsetkin hyväksyttiin puolin ja toisin ja vaikuttivat viihtyvän keskenään. Voi onnea!

Tuohon kotiin tunkeudun siis toistekin enkä hukkaa Elämän Ekaa Parasta Ystävää enää toiste. Byää.