Fotoöverit

Luin blogia, josta pidän. Siinä kerrottiin tunnelmallisesta naisten lounaasta, jolla juttu luisti ja oli ihanaa. Hyvä juttu! Sitten oli kuvasarja lounaasta. Kauniita naisia ja herkullisia ruokia. Mutta kun.

Yhdessä kuvassa pöydän kaikilla naisilla oli käsissään kamera. Ja valtaosa naisista oli tiettävästi bloggaavia. Minua alkoi oksettaa ja irvistyttää. En halua elää maailmassa, jossa oletus on, että kaikki yhteiset hetket tallennetaan blogeihin. Että kaikki kuvataan, koska blogi. Että aidot kohtaamiset nähdään aineistona blogia varten.

Tämä on paradoksaalista, koska harrastan tätä tiettyyn pisteeseen itsekin. Juurihan luet tätä valitusvirttä ”blogistani”, joka sisältää ties mitä kuvia lapsestani, kodistani ja ystävistäni! Ehkä olen vain kateellinen, koska minusta olisi vain aivan mahdotonta ajatella, että luontevasti kuvailisin lounaita ystävieni kanssa. Kuolisin nolostukseen. Ehkä tämä kertoo myös siitä, ettei minulla ole bloggaavia ystäviä (and I like it that way).

Tai että jostain inspiroivasta juttutuokiosta olisi kuvia — se tuntuu aina yhtä oudolta. Oletukseni on, että hetki ei ole ollut kovin inspiroiva tai intiimi, jos sitä on ollut aikaa ja halua kuvata. Pahoittelen ennakkoluuloani: tältä minusta tuntuu.

Tämä vuodatus siis, vaikka olen aina valokuvannut teini-ikäisestä saakka paljon ja usein. Tunnistan siis tarpeen ja halun tallentaa tilanteet. Mutta se itsetarkoituksellinen blogikuvaaminen! Minen kestä. Olen vain tosi allerginen.

Olin aivan paniikissa kun käväisin epämukavuusalueella eli kuvasin pari otosta viime lauantaina brunssilla. Tuntui niin väärältä, pinnalliselta, ärsyttävältä. Vieruskaveri-Anja kommentoikin asiaa saman tien (ihan ystävällisesti): ”sulla on tollaset ammattibloggaajan otteet” tms., joten tiedän, että samaa allergiaa on lähipiirissä liikkeellä.

Toisaalta arvostan blogeissa omia kuvia versus kuvapankkikamaa (jota itse käytän paljon, koska en ole mikään valtavan hyvä tai aktiivinen kuvaaja), mutta mutta. On tää vaikeaa ja vammaista.

Tajusikohan kukaan? Ahistaa olla näin rajoittunut, mutta ahistaa myös blogimaailman lainalaisuudet. Niin usein tekisi mieli kiljua, että ”Mäensiiskuulutähänjengiinollenkaan” mutta luulisin, että tämä on aika yleinen tunne.

Kuvassa minä ja ystäväni Kaisu kuvaamme itseämme ja toisiamme Vilnassa.. Tässä mitään jeesuksia olla.