Gännigalan gaalailta

Jokohan pystyn puhumaan Aussie Blog Awardseista? Tapahtumasta on jo pari viikkoa, mutta toipuminen vei kau-an. Niin siinä käy, kun seestynyt kotiäiti lähtee Helsinkiin saakka humputtamaan ja tahtoo ottaa kaiken irti vapaayöstä.

Kaikki alkoi siitä, että sovin avecini kanssa väärän tapaamisajan, ja minulla oli yhtäkkiä ylimääräinen puolituntinen tapettavana. Kiskaisin luonnollisesti kymmenessä minuutissa huiviin ison tuopposen Fuller’s ESB:tä. Jo siinä vaiheessa hihitytti vähän liikaa, ja aloin vähitellen jopa päästä yli kymmenen metrin korkuisesta kampauksestani, josta olin maksanut maltaita ihan ammattilaisella. (Pitäisi nyt tajuta vähitellen, että kampaajalle ei tule koskaan – toistan: koskaan – antaa vapaita käsiä. Päinvastoin: kampaajien kädet tulisi sitoa nippusitein.)

Itse gaalassa toisessa kädessä keikkui skumppaa (olikohan se roséskumppaa, vai hallusinoinko pinkin värin?) ja toisessa Tuborg-pullo — koko helevetin illan ajan. Pitihän sitä katkeruuteen juua, kun Outi Les Pyy kaappasi Aussome & Unique –palkinnon nenäni edestä. (Minäkö en ole yhtä ainutlaatuinen! Jotain paitojako tässä on pakko alkaa repiä, vanhan ja raihnaisen ihmisen! Minen kestä!) Kaisukaan ei voittanut omaa sarjaansa, pöyristyttävää. Luultavasti hänkin joi siis itse asiassa suruunsa. Seurueen viimeisillään raskaana oleva jäsen pyöritteli silmiään ja tuli pakotetuksi tanssilattialle joraamaan Justin Timberlakea (anteeksi vielä). Hölötin vieväni ilmapalloparven mukanani kotiin, mutta sinnehän se unohtui.

Yhtäkkiä nimittäin huomasin, että viimeinen juna Turkuun oli lähdössä vartin kuluttua. Matkustin siispä alle kilometrin matkan rautatieasemalle taksilla, halasin seuralaisen asemalaiturilla ja hoipertelin miltei liikkuvaan junaan. Koko matkan makasin sikiöasennossa kahdella penkillä, koitin pysäyttää näkökentän pyörimisen ja rukoilin kuolemaa.

Seuraavana päivänä tukka törrötti yhä kohti kattoa, päätä vihloi armottomasti ja kuulin ystäviltä empaattiset tilannearviot ”Olit kyllä hyvissä nousuissa” ja ”Sä olit kyllä niin kännissä”. Mitäpä tuohon vastaan väittämään. Kiitos ja anteeksh osallistujille. Itselle voisi tatuoida muistutuksen Ei arkikrapuloita vaikkapa ranteeseen. Lapset eivät anna mitään armoa äidille, joka pidättelee oksennusta ja meinaa nukahtaa pystyyn.

Eli ihana ja mitä hauskin ilta, mutta kuitenkin: ei näin. Ei enää.